Joulukuu sniikkasi huomaamatta selkäni taakse ja pamahti päälle tänään täydellä volyymillä. Tunsin lapsekasta riemua repiessäni joulukalenterini muovikääreistä pois ja etsiessäni ahnaasti ensimmäistä luukkua. Nyt suussani maistuu Mars-suklaan jälkimaku. Bounty-päivänä en ole ihan näin iloinen, sillä harva kookoskarkki miellyttää makuhermojani. Siinä on samaa outoutta kuin ananaksessa pitsassa. Ei hyvä.
Olen onnellinen asuessani kerrostalossa. Lumityöt kuuluvat isännöitsijöille, ja niille, jotka omistavat auton. Minun lauantaiset kauneusuneni häiriintyvät vain hieman lumenluonnin aiheuttamasta metelistä. Mutta enpähän ole ulkona huhkimassa niin, että hikipisarat huurtuisivat ikävästi pipon reunaan ja silmäripsiin kiinni. Tunnen porvarillista riemua katsellessani parvekkeelta alas, ja sitten myöhemmin kävellessäni arvokkaasti vastaputsattua, lumetonta väylää pitkin. Voi tosin olla, että se näyttää hieman tasapainottomalta räpiköinniltä (eilen sanoin taiteilijaystävälleni Olaville, etten osaa kävellä lumessa pitkän tauon jälkeen, kun hoipuimme myrskytuulessa kohti tuntematonta määränpäätä. Olimme lähes ainoat ihmiset, jotka olivat uskaltaneet siinä säässä poistua kotoaan).
Mulle on suuri mysteeri, miksi Lana Del Reyn levy Born To Die toimii joka kuuntelukerralla yhtä lujaa. Joku kyyninen voisi sanoa, että kyseessä on loppuun asti hiottu, harkittu ja tuotettu hittialbumi, jolla ei kauhean paljon ole laulajan itsensä kanssa tekemistä. On nimittäin totta, että utuinen, karhean matala lauluääni ei ole Del Reylle välttämättä se kaikista omin, kun vertaa vaikka näitä kahta pätkää:
Tai sitten olen mielipiteineni yksin. Mutta vaikka Video Games onkin mahtava biisi, matalimmat äänet kuulostavat liveversioissa pakotetuilta, kun taas korkealta laulaessaan Del Rey vaikuttaa fyysisesti vapautuneemmalta. Pätkissä näkee muutenkin suosion vaikutuksen tähden habitukseen. Yes, I'm talking about the hair and the lips...
Loppuviikon soittolista on näyttänyt tällaiselta:
Mariska ja Pahat Sudet - Kukkurukuu
Ramesses - Earth Must Die
Anna Puu - Kuka sut muka huolisi?
The Rasmus - Last Waltz
Air - Alone in Kyoto
Erin - Vapaa
Tuomas Kauhanen feat. Cheek & Elastinen - Miksi naiset rakastuu renttuihin?
Editors - You Don't Know Love
Ruger Hauer feat. Joose Keskitalo - Minulla on ollut ikävä sinua
AWOLNATION - Not Your Fault
En tiedä onko tällä listalla kovin suurta informaatioarvoa muille kuin minulle. Musiikkipäiväkirja sopinee jokaiselle, joka ei jaksa muuta päivästään kertoa.
Mahtavaa joulukuun alkua kaikille perheenjäsenille, stalkkereille, ystäville ja muuten vaan blogiani lukeville! I like every one of you - mutta kommentti ois kiva. Pusmoi!
Mä olen kyllästynyt niihin voimiin, jotka ohjailee mun elämää, jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa. En tiedä, onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan, sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii.
Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva, eikä se halunnut päästää irti. Melkein kuin lihaa ja verta, suurempi vuori ja merta, se sellaiseksi kasvoi mun päässä.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä. Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin, mun pakoni loppuun juostu on. En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan tän. Mun pakoni loppuun juostu on.
En aio tuntea pelkoo, vaikka pelkään, et se ei oo musta kii, mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi. Mä aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää, mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.
Mä rakennan kotini yksin, mä armahdan nimeäni yksin, ja pakotan pitämään itseni koossa. En ole se surkea rätti, jonka sydän on imetty kuiviin, en rakenna sille kotiini huonetta.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä. Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin, mun pakoni loppuun juostu on. En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan tän. Mun pakoni loppuun juostu on.
Mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta. En enää tunnista itseäni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä. Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin, mun pakoni loppuun juostu on. En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan tän. Mun pakoni loppuun juostu on.
Jotkut kokemukset ja tunteet ovat niin suuria, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä yrittääkään kirjoittaa niistä. Toisinaan ihminen käy läpi sellaisen tunneskaalan lyhyessä ajassa, ettei kaikkia sen vivahteita ole edes mahdollista pukea sanoiksi.
Olisi mahdollista tehdä tästä vain puhtaan kliininen keikka-arvostelu, jollaisia näkee musiikkialan julkaisuissa. En kuitenkaan ole ammattikriitikko, enkä mennyt katsomaan Samuli Putron keikkaa arviointi mielessäni, vaan puhtaasta rakkaudesta hänen tekemäänsä musiikkia kohtaan. Heiluin yleisössä lopulta yhtä hikisenä kuin artisti itse, yrittäen välttää murtamasta kaikkien vierustoverieni varpaita, tajuamatta ajan kulkua kuin hypnotisoituna. En siis yksinkertaisesti pysty olemaan objektiivinen arvioitsija, joten en aio edes yrittää.
Keikka alkoi noin puoli tuntia luvatusta ajasta myöhässä, mutta rehellisesti olisin voinut venailla pidempäänkin, sen verran hienoja muistoja minulle on sekä Zen Cafén että Putron omista keikoista jäänyt. Saavuin Blackpooliin melko myöhään, ja tullessani lavan edustalla parveili jo sankka joukko juuri ja juuri täysi-ikäisyyden ylittäneitä putrofaneja.
Blackpool on nimensä mukaisesti biljardipöytien täyttämä hallimainen baari, joka sijaitsee aivan Järvenpään ydinkeskustassa kävelykadun varrella. Lava on pieni, mutta sopivalla korkeudella, jotta taaempanakin seisoskelevat katsojat näkevät esiintyjät hyvin. Myös tanssilattia on pienehkö, mutta tilaa riitti ainakin tällä keikalla innokkaimmalle yleisölle sopivasti.
Ensimmäinen biisi oli uusimman levyn avausraita Arktiseen limboon, joka oli ihan mieletön aloitus tälle energiselle keikalle. Ensimmäisistä sävelistä lähtien ilta oli suoranaista tykitystä, jota tasapainottivat herkät versiot biiseistä Mitäpä jos ja Olet puolisoni nyt, sekä taidokkaasti sovitetut, jammailevat keikkaversiot monista tutuista kappaleista. Erityismaininnan ansaitsee Maija Vilkkumaan aviomies ja kitaravirtuoosi (tässä järjestyksessä, heh) Mikko Kosonen, joka todisti lavakarismallaan ja taidokkuudellaan jälleen kerran sen, miksi tytöt tykkäävät kitaristeista.
Putron uudempi tuotanto on tanssittavaa suomirokkia, joka toimii pienillä klubikeikoilla täydellisesti. Zen Cafén ajoilta tuttu rosoisuus on karissut laulajan äänestä pois, ja livevedot Putro handlaa lähes virheettömän varmasti. Ihmekös tuo, sillä onhan kyseessä pitkän uran tehnyt konkari, herkkä ja nokkelaälyinen sanataiteilija, jonka poikamainen olemus saa hetkittäin uskomaan muusikon kuolemattomuuteen.
Lähes tunnin tanssittuani kitalaki alkoi kuivua ja olo olla tukala. Kuin tilauksesta Putro heitti juomapullostaan vettä yleisön päälle, joten ei kun suu auki ja kieli ulos, ja niin hetkellinen helpotus viilensi kurkkuani.
Kuten suomalaisella rock-keikalla yleensäkin, ei Blackpoolissakaan tanssimaan intoutunut läheskään koko yleisö. Välillä mietin, voinko nostaa edes kättäni ilmaan, kun välillä kaikki muut tuntuivat seuraavan esitystä siivosti kuin pyhäkoululaiset. Onneksi hittien kohdalla vieruskaverini jammailivat vähintään yhtä riehakkaasti kuin minäkin, joten en ollut ainoa, joka näytti spiidiä vetäneeltä sammakolta. Tai ehkä olinkin. Väliäkö sillä?
Pienten keikkojen etu verrattuna esimerkiksi massiivisiin stadion-konsertteihin on suurempi mahdollisuus saada yhteys artistiin. Ehkä vallaton sammakkomainen käytökseni oli osasyy siihen, että sain useamman kerran katsekontaktin Putroon. Niinä hetkinä yritin viestiä joka solullani sitä syvää kiitollisuutta, jota hänen elämäntyötään kohtaan olen vuosien mittaan kokenut, aina siitä lähtien, kun isosiskoni lauloi minulle pienenä "Harri on tehnyt itsestään pellen, Harri on tööt-tööt-tööt-tööt-tööt".
Keikan jälkeen istuin viilentymässä parvekkeella ja tainnuttamassa janoani lonkerolla. Korvissa soi, muistelin isäni varoittaneen minua tinnituksesta, ja kertasin mielessäni juuri kokemaani keikkaa. Tuntemukseni tiivistyivät parhaiten yhteen lauseeseen: se oli parasta, mitä aikuinen ihminen voi vaatteet päällä tehdä.
"The world was on fire and no one could save me but you
It's strange what desire will make foolish people do
I'd never dreamed that I'd love somebody like you
I'd never dreamed that I'd lose somebody like you"
2. Arctic Monkeys - R U Mine?
"I go crazy 'cause here isn't where I wanna be
And satisfaction feels like a distant memory
And I can't help myself,
And all I wanna hear her say is "Are you mine?"
3. Osmo Ikonen - Running till the Rainbow Ends
"Hungry for more entertainment, for more money to spend, there's always a reason to find something to complain. You reach for the stars, but if you get that far, you'll only get burned.
The grass is greener on the other side of the fence. And you'll never find enough money to spend. It's so hard to sttle with the things you got, when you cant get enough."
4. Jukka Poikka - Sukuvika - suksi ei luista
"Jonkin aikaa olin minä varatöiden vanki,
etelässä valtatietä kun mä tervasin.
Vaan takasin mä palasin taas niin kuin pumeranki,
tervaahan se työ on ollut mulle muutenkin."
5. Ben Harper - Walk Away
"With so many people
to love in my life
Why do I worry
about one?"
6. John Mayer - Heartbreak Warfare
"How come the only way to know how high you get me
is to see how far I fall?
God only knows how much I'd love you if you let me
but I can't break through it all."
7. Ruger Hauer - Jokaiselle jotakin
"Poikani, ei oo olemassa valintoja väärii
Mut paras on usein sitä, mikä on populäärii
Voit etsii sitä jotain vaikka maailman ääriin
Mut ei laadulla korvata määrii
Sun reviiri, se on vaan snadi laatikko
Kun puhallan sun korvaan, se on inspiraatio"
8. Ultramariini - Elohopeaa
"Vuoksesi, olen aina huolissani, vaikka se, mikä virtaa suonissasi ei ole verta, se on elohopeaa."