Edustan sitä rasittavaa ihmistyyppiä, joka saa inspiraation yöaikaan.
Olen kämppiskandidaatti from hell siisteyskäsitykseni takia.
Nämä kaksi kun yhdistää, se tarkoittaa raivopäistä siivousvimmaa keskellä yötä kerran kolmessa kuukaudessa.
Olen asunut kerrostalossa nyt kolmisen vuotta. Ensimmäistä kertaa alapuolellani on vain huoltotiloja, ei naapuria. Äänethän kantautuvat kaikista parhaiten suoraan kerrosta alempaan huoneistoon - ainakin tällaisessa käsityksessä olen elänyt ja elän edelleen.
Eilen olin laskenut hieman väärin, ja pesukoneen ajastus päräytti rummun käyntiin aamuyöllä. Havahduin itse siihen, kuinka hupparin vetoketju hakkasi koneen lasia vasten, joten todennäköisesti kylppärin seinänaapurikin kuuli tämän kauniin konserton. Annoin ohjelman pyöriä loppuun menettäen itse puolet yöunistani.
Tiskaaminen lienee pesukoneen linkousta hiljaisempi aktiviteetti. Tosin jostain syystä onnistun itse kilisyttämään, kolistamaan ja pamauttelemaan astioita ja kuivauskaapin ovia jatkuvasti. Veikkaan, että myös vesiputkisto pitää jonkinlaista ääntä.
Mietin toisinaan tosissani, voisinko saada kämpästä häädön yöllisen tiskausinspiraation seurauksena. Metelöintiä ei katsota kerrostalossa hyvällä muutenkaan, saati arkena yön kääntyessä aamuun. Toisaalta viereisen lapsiperheen elämästä ei kuulu liiemmin ääniä, joten ehkäpä kotitaloni asuinhuoneistot on eritetty kunnolla. Toisaalta en olekaan kyylä pahimmasta päästä, mutta luotan kylppärin seinän takana nukkuvan mummelin kuulevan minuakin huonommin.
Siivoaminen ja kaikki kodinhoitoon liittyvä on aina ollut minulle kovin vastenmielistä. Kun kämppä räjähtää käsiin, en reagoi siihen ennen kuin on pakko. Sitä paitsi räjähtäminen tapahtuu niin yllättäen, ja niin suurella volyymillä, että kuka tahansa jähmettyisi ja menettäisi toimintakykynsä sen edessä.
Tästä en ole ylpeä, mutta kykenen elämään suuremmassa sotkussa kuin moni muu. En koe sekaista elinympäristöä millään muotoa vihtyisäksi, mutta selviän kaaoksessa. Ehkä tämä epäjärjestykseen sopeutuminen on jollain tapaa jopa vahvuus?
Okei. Myönnän, etten löydä tavaroita helposti, ja että on hieman ahdistavaa hyppiä ja kurotella tavarakasojen yli. Kun astiat loppuvat, puhtaita sukkia ei löydy ja matkakortti on kadoksissa, iskee monesti epätoivo.
Siivouskohtauksen jälkeen ihmettelen, miten nopeasti yksiössä pääsee keittiöstä ulko-ovelle, kun ei tarvitse väistellä tavararöykkiöitä. Vartaloni lihasjännitykset laukeavat ja mieleni rauhoittuu, kun aamulla voi kävellä ilman silmälaseja kylpyhuoneeseen kompuroimatta ja loukkaamatta itseään milloin mihinkin muovipussiin tai pöydänkulmaan.
Olen ollut tällainen pienestä pitäen. Jos en mistään muusta teini-iässä äitini kanssa tapellut, niin huoneeni siisteydestä ja koneella olemisesta todella usein. Mielestäni elämässä on niin paljon tärkeämpiä ja mielekkäämpiä asioita, että siivoaminen on pelkkää ajanhukkaa. Samoin kuin tavaroiden palauttaminen omille paikoilleen välittömästi käytön jälkeen. Ja pannun peseminen heti ruoanlaiton yhteydessä... Minkä voit tehdä myöhemminkin, älä tee sitä tänään.
Tänä syksynä olen kieltänyt kavereitani tulemasta luokseni useita kertoja ainoastaan siitä syystä, että kotini on häpeällisen sotkuinen. Olen kuullut lukemattomat kerrat lauseen "ei minunkaan kotini koskaan täysin siisti ole, nytkään en ole imuroinut viikkoon ja unohdin eiliset sukat lattialle". Vaikka kuinka intän, että tilanteeni todella on paha, ihmiset yleensä tuhahtavat ja heilauttavat kättään. Voisin ottaa kuvia todisteeksi, mutta puhukoon tämä teksti puolestaan. Ne jotka ovat nähneet, tietävät kyllä, etten liioittele, kun vertaan itseäni Himohamstraajat-ohjelman tähtiin.
Mikä siis avuksi? Kotini ollessa sotkuinen edes minä en tunne sitä kodikseni, vaan varastotilaksi, jossa käyn nukkumassa ja peseytymässä.
Ehkä tämä varastomaisuuden tunne vähenisi, mikäli luopuisin suuresta osasta tavaroitani. Yltäkylläisessä materiapaljoudessa koko elämäni vietettyäni yksinkertaisuus tuntuu kiehtovalta ja eksoottiselta. Jos se vielä helpottaisi elämääni... I really should give it a try.
