Vähän vitsillä heitin tuossa viikolla, että tahtoisin supervoimat. Karu totuus kuitenkin on, että kun katson blogiani, näen pelkkää tylsää keskinkertaisuutta, ja tahtoisin olla kaikilla tavoin paljon mielenkiintoisempi, niin kirjoittajana kuin persoonanakin.
Mulla on pakkomielle superlatiiveihin, ja jos en jossain ole paras, tunnen olevani siinä auttamattomasti paska. Ihan sama kuinka monta kertaa kuulen kuinka "olen riittävä" tai että "toisiksi paraskin on tarpeeksi hyvä", mä en ihan tosissani tiedä mistä nuo ihmiset puhuvat.
Onnekseni oon alkamassa oppia kääntämään tämän neuroottisen niuhottamisen myös huumoriksi. Pari kertaa oikein paljon itseäni rienattuani olen jopa revennyt seinistä kimpoavaan, hieman räkäiseen kaakatukseen, jota jotkut myös nauramiseksi luulevat. Toisinaan valitus kääntyy satiiriksi kuin itsestään, ja muutun jopa omissa silmissäni yhdeksi isoksi vitsiksi.
Mä olen vuosikausia heristellyt peilikuvalleni rajauskynää vannoen, että teen siitä vielä paremman kuin yhdestäkään angelinasta tai jessicasta. Jokunen vuosi sitten olin ostamassa rantavaatteita ulkomaanmatkaa varten, ja purskahdin pettyneeseen itkuun bikinit ylläni, kun kuvajaisen vyötärö ei ollutkaan yhtä kapea kuin alusvaatemainoksien ammattimalleilla. Jo tuolloin ymmärsin, että jokin mun ajatusmaailman ja todellisuuden välillä ei mennyt ihan yksi yhteen.
Tuskin olen ainoa laatuani, mutta pystyn lähes miettimättä luettelemaan jokaisen kasvonpiirteen, josta en pidä, ja kirurgisen toimenpiteen, joilla ne saisi korjattua. Esimerkiksi nenäni on sivusuunnassa ihan ok, mutta edestä se on aivan liian leveä.
Vähän samanlainen analyysin voisin helposti tehdä myös luonteestani - olen äärimmäisen tietoinen siitä, mikä minussa on ärsyttävää. Luonneasiat vaan eivät ole yleensä yhtä suoraviivaisesti ratkaistavissa kuin vaikkapa pussittavat silmäluomet, ihmisen mieli kun on monitahoinen ja -mutkainen kapine, jota ei voi nostaa pöydälle ja pala palalta rakentaa uusiksi. Jos voisi, lähtisin siihen prosessiin ehkä jopa innokkaammin kuin täydelliseen kasvojenkohotukseen, vaikka
jähmettyneen yllättynyt tuulitunnelilook onkin todella hurmaava.
*
Eräässä suositussa muoti- ja lifestyle-blogissa tyttö pohti, jatkaako ripsenpidennysten käyttöä vai ei. Poikaystävä oli kuulemma sanonut, että tyttö näyttää söpömmältä ilman hulppean pitkiä tekokuituräpsyköitä, mutta tyttö oli siitä huolimatta skeptinen.
Joo, miehillä harvoin on kovin perustavanlaatuista käsitystä siitä, miten paljon tytöt oikeasti näkevät vaivaa ollakseen "luonnonkauniita", mutta uskallanpa väittää, ettei ripsien pituus ja tuuheus ole ykkösprioriteetti puolisoa etsittäessä. Koulutustaustani vastaisesti en pidä ripsipidennyksistä, varsinkaan, kun niiden huomiotaherättävä koko on yleensä kaikkea muuta kuin kaunis.
Kuten keskusteluissa yleensä, plastiikkakirurgiasta ja ulkonäön muokkauksesta puhuttaessa toistuu aina kaksi samaa, kulunutta lausahdusta.
1) "Mä kyllä hyväksyn sen esim onnettomuuden jälkee ja tollee"
2) "No jos sen tekee itteään varten, ett tulee parempi fiilis, niin sithän se on vaa hyvä."
Ensimmäistä fraasia pidän aivan yhtä suurena itsestäänselvyytenä kuin sitä, että väkivalta on huono asia. Toinen lause sen sijaan ei mielestäni voi missään olosuhteissa pitää paikkaansa.
Osa ihmisistä naureskelee suomalaisten mökkipukeutumiselle, osa fantasioi kumisaappaista ja nappiverkkareista koko pitkän talven. Tämä maailmanlaajuisesti marginaalinen ilmiö, mutta Suomen mittakaavassa yleinen tapa "repsahtaa" mökkiloman aikana on mielestäni varsin vankka todiste siitä, ettei ulkonäöllä koreilla oman fiiliksen parantamiseksi, vaan kalliit voiteet ostetaan Stockan katutasosta siksi, ettei oltaisi jotenkin huonompia kuin muut. Eritoten naiset kilpailevat niin työelämässä kuin siviilissäkin ulkoisilla avuillaan.
Pakkelointi ja ulkonäön jatkuva parantelu ovat siis lähinnä ponnistelua oman statuksen eteen. Status on se, miltä me muiden ihmisten silmissä, tai heihin verrattuna, näytämme. Statuskilpailu on itseasiassa pelkkää kulissia kulissin perään, eikä sillä ole juuri mitään tekemistä hyvinvoinnin kanssa. Oikeastaan kaunistautumisella vältetään vain "rumuuden" lieveilmiöt, kuten mahdollinen yksinjääminen ja vieroksutuksi tuleminen. Se on mielipahan väistelyä ja yhteiskuntaan sopeutumista.
Voi toki aina kysyä, mitä pahaa on siinä, että tahtoo sopeutua yhteiskuntaan. No eipä mitään, sillä jos jokainen meistä olisi anarkistisesti ja itsepäisesti eri mieltä kuin muut, ihmiskuntaa ei todennäköisesti olisi kohta enää olemassakaan (= Pentti Linkolan taivas!).
Empiiriset tutkimukseni ovat kuitenkin osoittaneet, että statuskilpailu ja etenkin kauneuden jahtaaminen on alkanut rasittaa länsimaissa jopa ihmisten mielenterveyttä. Mielestäni ulkonäön muokkaaminen ja kauneusteollisuus ovat saaneet hieman liian suuren jalansijan maailmassa, jossa meistä jokainen pyörittää sen suuria rattaita. Silti arvot ojennetaan siististi niputettuna ja kauniiksi kiillotettuna jostain muulta taholta, kuin sisäsyntyisestä kauneuden käsityksestä, joka meillä jokaisella on hieman erilainen.
Itse havaitsin kaunistautumisen ja hyvinvoinnin ristiriidan ripsien- ja hiustenpidennyksissä. Kun oma päänahkani alkoi kutiata siksi, että niskavilloihini oli liimattu intialaisen naisen kutrit, ja kun 12-millinen muoviripsi raapi silmäni sarveiskalvoa ensimmäistä kertaa, totesin, että fuck it, ei ole mun juttuni. Jos ei kestovärillä paranneltu oma tukka ja musta ripsiväri riitä, niin menen luostariin! (Toim.huom.: ei tarvinnut mennä)
Kuten kirjoituksestani huomaa, en ole mikään kukkaisvedellä peseytyvä luonnonlapsi. Mutta ei ajattelu ja asioiden pyörittely silti pahaa tee - vai kui o?
_cover.jpg)
