13. maaliskuuta kirjoitin ryhtyneeni kuukauden mittaiseen ostolakkoon. Kiellettyjen asioiden listalla olivat ns. hupihyödykkeet, eli kaikki, mitä en jokapäiväisessä elämässä selviytymiseen tarvinnut. Lakon tarkoituksena oli rahan säästämisen lisäksi opetella uusi elämänasenne, jossa onnellisuus ei ole materian määrästä riippuvainen, ja hillitä jatkuvasti kasvavaa tavaravuorta, jonka keskellä elän.
*
Ensimmäinen viikko sujui oikeastaan täysin ongelmattomasti. Välttelin ostoskeskuksissa hengailua, en lukenut muotia käsitteleviä blogeja tai klikkaillut nettikauppojen linkkejä auki Facebookissa ja sähköpostissa. Ensimmäisinä päivinä olin ainoastaan täynnä vallankumouksellista tarmoa, joka näyttäytyi välinpitämättömyytenä kulutushysteriaa kohtaan. Olin aivan varma, että kuukaudesta tulisi helppo, ja hyväksyisin uuden elämäntavan kertalaakista omakseni. Ihanan naiivi ja itsevarma oli tuo uuden projektin luoma illuusio omasta paremmuudestani.
Noin puolentoista viikon kohdalla ongelmat alkoivat. Aloin saada aivan hillittömiä ostosvimmakohtauksia. Näin joka puolella mainoksia kevätuutuuksista ja tunsin auttamattomasti olevani harmaa hylkiö keskellä pehmoisen pastellista värimaailmaa. Laskin päiviä lakon päättymiseen ja suunnittelin, mitä kaikkea ihanaa pienelläkin budjetilla voisin omakseni saada.
Aivan nihilistisesti en lakkoani missään vaiheessa toteuttanut, vaikka alunperin suunnitelmat jaloja ja perusteellisia olivatkin. Ostin esimerkiksi herkkuja, kuten suklaata, leivonnaisia ja irtokarkkeja, vaikken niitä välttämättömyyksiksi laskekaan.
Shoppailukutina oli totisinta totta, ja lähes joka hetki yhtä selviytymistaistelua. Välillä taannuin pikkulapseksi, kun kiukuttelin omaa, typerää päähänpistoani vastaan jalkaa polkien.
Typerä addiktio, typerä lakko, typerä maailma, miksi kaupat ovat auki sunnuntaisinkin?!
*
Sitten saapui se kaunis aurinkoinen kevätpäivä, jona kaikki alkoi mainiosti. Tunsin olevani vapaa, sillä minulla oli äitini auto lainassa ja tankki täynnä dieseliä. Pääsykoekirjan keltainen kansi ei kuitenkaan tuntunut sopivan aurinkoisen sään ja iloisen mielialani kanssa yhteen, joten tein sen kaikista suurimman virheen, jonka ostolakkolainen voi tehdä: päätin lähteä tutustumisretkelle vastikään avattuun kauppakeskukseen.
Niin siinä sitten kävi.
Löysin hameen. Löysin värikkään topin. Löysin mustat tennarit. Löysin rannekorun.
50 euroa ja rapiat köyhempänä ajoin kotiin.
Olin juuri tappanut ostolakkoni vain yhdeksän vuorokautta ennen sen päättymistä.
Totta kai minua harmitti olla heikompi kuin olin ajatellut, ja tietenkin olin myös häpeissäni tästä, siksi en rientänyt huutamaan OSTOLAKKO OHI, MÄÄ MOKASIN saman tien, vaan sulattelin asiaa niin kauan että tulin sen kanssa sinuiksi. En myöskään heittänyt pyyhettä kehään kokonaan, vaan pinnistelin yhdeksän päivää ostamatta muuta kuin elintarvikkeita. Siinä onnistuin ihan hyvin.
Vaikeissa asioissa on tärkein tunne on armo, sillä pieksemällä ja syyllistämällä sekä ehdottomilla kielloilla ei saa aikaan muuta kuin ahdistusta ja kapinaa. Totesin jälleen oman "kuolevaisuuteni" ja heikkouteni, ja siksi salamannopea pyrkimys täydellisyyteen olikin aika tehoton tapa saavuttaa mitään. Ihan yleisestikin koen, että järjen käytöllä ja hellyydellä on suuri rooli ihmisen hyvinvoinnissa. Miksen kohdistaisi tätä ajatusmallia myös itseeni? Siispä pienillä päivittäisillä teoilla eteenpäin, tehdyistä virheistä opiksi ottaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti