Viime aikoina olen kelaillut hyvinkin paljon oman asenteen vaikutusta elämän mielekkyyteen. Kylmä faktahan lienee se, ettei onnellisuus ole mitään konkreettista, jonka voisi sulloa purkkiin. Kehtaavat jopa väittää, ettei palkkapussin pulleus korreloi suoraan onnellisuuden tunteen kanssa.
Siinä missä Sarasvuon Jartsa määrittää itsensä toipuvaksi idealistiksi, minä koen oleva toipuva pessimisti. Tai jos en ole saavuttanut vielä toipumisvaihetta, niin ainakin jo ymmärrän, ettei synkkä Murphyn lakiin perustuva maailmankatsomus ainakaan paranna oloani. Hommahan on kääntynyt kohdallani "realistisesta pessimismistä", joka valmistelee mieltä ottamaan vastaan mahdolliset kanssakäymiset, "pessimistiseen invalidismiin", joka ilmenee lauseina "en osaa, en pysty, en kuitenkaan opi".
Syy, miksi aihe on nyt ajankohtainen, on koulussamme tästä viikosta lähtien järjestettävät näyttötutkinnot, joihin kauneudenhoitoalan perustutkinto huipentuu. Joulun jälkeen ilmapiiri on kiristynyt kiristymistään, enkä minäkään ole välttynyt siltä ajatukselta, että mitäpä jos en valmistukaan. Se vaihtoehto on olemassa niin kauan kunnes minulla on opetushallituksen hyväksymä tutkintotodistus kourassa.
Ongelmaa ei pysty poistamaan stressaamalla ja panikoimalla, sen luulisi jokaisen aikuisen ihmisen ymmärtävän. Mutta kuinka moni oikeasti tajuaa sabotoivansa oman parhaan suorituksensa sillä, että työllistää aivonsa "mä en opi, mä en osaa, mä mokaan, apua jos mokaan" -mantralla aidon tiedon ja kunnollisen oppimisen sijaan?
Asiahan on hemmetin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Me olemme sellaisten ihmisapinoiden jälkeläisiä, jotka selviytyivät vain taistele tai pakene -stressireaktion avulla monenlaisista ulkoisista uhista. Kortisolitasot kohisten on juostu karkuun erilaisia luonnonilmiöitä ja petoeläimiä, tapettu niin nisäkkäitä kuin mereneläviäkin. Luonnonvalinta hoiti pitkään sen, että vain vahvimmat, nopeimmat ja älykkäimmät yksilöt säilyivät hengissä.
Sen lisäksi, ettei nyky-yhteiskunnassa luonnonvalinta ole enää yhtä yksiselitteinen kuin joskus muinoin erämaissa ja savanneilla, me emme myöskään enää kovin usein hyödy stressihormoneiden vaikutuksista. Koska suurin osa meistä tekee työtä, joka vaatii edes jonkinlaista luovaa ajatustyötä, ajautuvat menneisyyden vaikutukset ja nykyhetki törmäyskurssille.
Joku spede on tässä aivan lähiaikoina puhunut niin suu vaahdossa oppimisesta, että jopa tällainen pässi (samaisen speden antama kunnianimi, kiitos vain) on alkanut nähdä asian selkeämmin kuin ennen. Tykkään yleensä käyttää vähän rumempaa ilmaisua, mutta aika moni ihmisistä oikeasti pissii omaan nuotioonsa silloin kuin psyykkaa itseään valmistautumaan epäonnistumiseen esimerkiksi kokeeseen valmistautumisen sijaan.
Stressi on hyvästä tiettyyn rajaan asti, joo. Se puskee ihmisen tekemään parhaansa vaikeassa tilanteessa. Mutta yhä enenevissä määrin tutkimukset osoittavat, että stressi kuluttaa kroppaa. Jos krooninen valppaustilan kohoaminen ei sinällään kuluta, niin sen tuomat sivuvaikutukset kuten unettomuus, lisääntynyt tupakointi ja/tai epäterveellinen ruokavalio sekä erilaiset psykofyysiset oireet suolisto-ongelmista migreeniin asti aivan varmasti heikentävät oloa.
Ei kuitenkaan kannata hoitaa oireita, jos voi puuttua suoraan sairauden syyhyn. Itseäni oikein valitut sanat esimerkiksi mahdollisuudesta onnistua helpottavat oloa joskus jopa naurettavan paljon. Eikä tarpeen ole edes suoranaisesti viitata voittoon tai onnistumiseen, vaan yksinkertaisesti siihen mahdollisuuteen, että on yhtä suuri todennäköisyys sekä onnistumiselle että epäonnistumiselle. Minua esimerkiksi lämmittää jostain syystä erittäin paljon lause:
When nothing is sure,
anything can happen.
Kuten sanoin, onnellisuus ei ole päämäärä, jonka voi saavuttaa tietyillä ulkoisilla edesottamuksilla. Se on vain ja ainoastaan tapa elää. On haluttava ja valittava olla onnellinen. Se on ainoa asia johon voimme loppupeleissä elämässämme vaikuttaa. Minä ja minun ajatukseni, sinä ja sinun ajatuksesi.
Tehokas oppiminen? Siitä en kyllä tiedä mitään. Kuten en aiheessa pysymisestäkään. Sekin on sinun syytäsi, spede.
*
Ryhmäpaine on hauska juttu. En olisi ikinä alkanut kirjoittaa tätä postausta, elleivät kortisolitasoni olisi hypänneet äkisti pilviin, kun koulukaverini sanoi ääripessimistisellä asenteella jotakin näyttötutkintojen mokaamisesta.
Sunnuntai, lepopäivä. Sunday, the day of resting and doing nah-thing.
Soittolista tällä viikolla:This week's playlist:
The Raveonettes - Observations
Gotye - Hearts a Mess
Zen Café - Antaa vituttaa
Stella - Häävalssi
R.E.M - The One I Love
Johnny Cash - Hurt
Guns N' Roses - Catcher in the Rye
Conner Youngblood - The Warpath
Kohokohdat: Highlights:
Oli aivan julmetun kylmä. The weather was toe-killing, it was so damn cold for a couple of days.
Opin, että Jakarta on Indonesian pääkaupunki. It occurred to me that a city called Jakarta is the capital of a country named Indonesia.
Kehitin itselleni matkasuunnitelman, jollaista en ollut tullut aiemmin ajatelleeksi. Thanks to a short but mindblowing conversation with a certain nice guy, I started planning a trip. It'll be a whole new experience for moi.
Paha vain, että matkakassani hupeni huomattavalla summalla... I'll be having financial problems in the near future so I don't know when I'm gonna have the time and the money to go abroad.
Aloin suunnitella tulevaisuutta muutenkin ja selailla eri tiedekuntien kotisivuja. I sort of decided what to do with my life for the next months. I'm pretty sure university is the right place for me to study. If I can get in.
Minulle itsetuntemus on tarkoittanut aina sitä, että haluan oppia ymmärtämään omat vajavaisuuteni. Tahdon kartoittaa ikään kuin henkisen olemukseni; kuka minä olen, mistä lähtökohdista käsin ajattelen kuten ajattelen, mitkä ovat sokeat pisteeni.
Koen, että hyvä itsetuntemus on ainoa avain onnelliseen elämään. Onnellisuudella en tarkoita rahallista menestystä tai tiettyjen nykyajan normien mukaista elämänkaarta. Jari Sarasvuo kiteytti onnellisuuden mielestäni erinomaisesti. Onnellisuuden mittari on se, kuinka epävarmassa tilanteessa vielä kokee elämäniloa ja näkee mahdollisuuksia. Se ei ole siis ulkoisista asioista riippuvainen, vaan sisäinen tasapainon tila.
Kuuntelin Yle Areenasta tämän mielipiteitä jakavan menestyneen liikemiehen ja kouluttajan tunnin mittaisia monologeja, joita on tähän mennessä päästetty ilmoille kaksi kappaletta Yle Puheen taajuudella. Onnekseni ohjelmat saa ladattua jälkikäteen mp3-muodossa puhelimeen, sillä yhdellä kuuntelukerralla ei minulle ainakaan ensimmäisen jakson anti aivan kokonaan avautunut. Sen sijaan toinen jakso, joka käsitteli armoa, iski saman tien tuhannen voltin voimalla.
Olen lähtenyt kiipeämään henkisen kehityksen puuhun niin sanotusti takapää edellä. Aloin alunperin tutkiskella omaa elämääni lähinnä ulkoisen paineen potkimana, ja aloin ympyröidä punakynällä niitä puolia, jotka koin luonteessani huonoiksi ja epätoivotuiksi.
Alkoi armoton piiskaaminen. Joka kerta kun esimerkiksi mustasukkaisuus nosti päätään, annoin itselleni henkisen sähköshokin. Tein, kuten kuka tahansa ulkoisista lähtökohdista toimiva epävarma yksilö tekee - aloin esittää välinpitämätöntä ja piilotella todellisia tuntemuksiani. Kasasin päässäni ihannemallin ihmisestä, josta kaikki varmasti pitäisivät. Mutta mitä pidemmälle malli rakentui, sitä varmemmaksi tulin siitä, että olen kaikin tavoin kelvoton ja vääränlainen, äärimmäisen kaukana ihanteesta.
Masennuin ja menin kippuralle sitä enemmän mitä pidemmälle "kehittymiseni" ja "tietoisuuteni" kasvoi. Inhorealismi lipsahti jossain vaiheessa itsevihan puolelle, ja jälkikäteen ajateltuna olin lopulta jo niin sokea, että harhailin pimeässä tunnustellen polkua, takertuen edellä meneviin henkeni hädässä ja omaksuen valmiiksi ajatellut ajatusmallit täysin kritiikittömästi.
Mielenkiintoisinta, kun elämäni viimeisintä käännekohtaa jälkeenpäin analysoin, oli huomata, kuinka ajattelu myrkytti lopulta sekä mielen että kehon. Olin lähellä invalidisoitua, jäädä kotini vangiksi. Paniikkikohtaukset ja pakkoajatukset, emetofobian äärimmäinen voimistuminen, sosiaalisten tilanteiden pelko sekä selittämättömät vatsaoireet - väitän, että ne kaikki olivat tavalla tai toisella seurausta henkisestä pahasta olosta, johon olin itse itseni lietsonut.
Mielen voima on valtaisa, olen alitajuisesti tiennyt sen aina. Samoin olin aavistanut, vaikken sitä aina itselleni ja muille uskaltanutkaan myöntää, oman vahvuuteni. Vaikka päälle päin voi toiselta vaikuttaa, minä olen kova mimmi. Minä pystyn, minä kykenen. Myös herkkyyteni on vahvuus, kun sen luoman energian suuntaa oikein.
Aivan erityisesti olen tiennyt voivani pelastaa itse itseni. Kaikista synkimmällä hetkellä, psykiatrin laatiessa lausuntoa ja ojentaessa masennuslääkereseptiä, havahduin siihen voimalliseen tunteeseen, että ei tämän näin pitänyt mennä, en minä tästä nappeja napsimalla tokene. Moni todennäköisesti epäili silloin, etten vain ymmärrä olevani avun tarpeessa, että kielsin olevani kipeä. Ainoa todellinen sairauteni oli kuitenkin heittäytyä uhrin rooliin, kun pelkäsin, ettei todellinen minä kuitenkaan riittäisi.
Alitajunnan viestit voi torjua. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. Yleensä ymmärrämme salatut tarpeemme ja halumme vasta, kun ulkomaailman ristiriidat repivät meitä sietämättömän kauaksi siitä, mitä todellisuudessa tarvitsemme ja pidämme tärkeinä. Kun fysiikka pettää ja jokin konkreettinen, kuten työnteko tai julkisen kulkuneuvon kyytiin nouseminen käy mahdottomaksi, uskalletaan kyseenalaistaa, onko kaikki sittenkään hyvin. Kun ympäristö reagoi, usein myös yksilö itse alkaa kyseenalaistaa oman elämänsä.
Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin suuri riski, että yksilö alkaa sättiä itseään, pitää elämäänsä ja valintojaan kelvottomina, ja masentuu. Etenkin työelämässä tahti on nopeaa, ja organisaation heikoimmaksi lenkiksi koettua työntekijä pidetään monessa paikassa suurennuslasin alla. Paineensietokykyä testataan monesti kovimmin niillä, joilla paineensietokyky on syystä tai toisesta heikentynyt.
Onkin tärkeää, että muutoshalu on itsestä, omista arvoista ja tarpeista lähtöisin, eikä ole ympäristön paineesta kumpuava pakko. En voi itse sanoa tietäväni hippuakaan tästä, sillä tämä ristiriita se ongelmieni ydin onkin: halusin miellyttää, olla suosittu ja rakastettu, mutta sitten kaikki menikin päin persettä.
En edelleenkään osaa tehdä tarkkaa rajanvetoa siihen, mikä on omaa tietäni ja mikä muiden sanelema polku. Olen kuin nuorallatanssija, joka toisinaan mätkähtää lattialle itsesyytösten takia, toisinaan taas taittaa niskansa itsepäisyytensä takia. Välillä heittäydyn hauraana muiden varaan, toisinaan taas murrosikäisen uhmalla vedän itseni erilleen kaikesta opitusta ja konservatiiviseksi kokemastani. Onneksi mustavalkoisuudenkin voi tässä asiassa kääntää voitokseen, sillä näistä kahdesta värittömästä väristä saa sekoitettua monta kaunista harmaan sävyä.
Hyväksyminen, armo ja pyrkimys kohti parempaa. Siinä on kolme niin buddhalaisuudelle kuin Jari Sarasvuollekin rakasta termiä. Niissä piilee totuus ja tie onneen. Jos et usko, niin kokeile.
Yleisilmeeseen. Monesti julkisella paikalla jään tuijottamaan pisimpään siististi pukeutuneita ja älykkölaseihin sonnustautuneita miehiä - tai vaihtoehtoisesti hieman rähjäisiä rokkareita.
Tämä on varmaan kulunein kaikista kliseistä, mutta miehessä pitää olla särmää. Jotain, mikä rikkoo tyynen veden pinnan aiheuttamatta katastrofaalista hurrikaania. Minulle särmä ei kuitenkaan tarkoita päihdekeskeistä taiteilijaelämää tai äärimmäistä anarkismia, vaan voi olla jotain hyvinkin pientä.
Rakastan kuulla elämäntarinoita, ja mikäli miehellä on taustallaan jokin muista poikkeava elämäntapahtuma tai käänne, se tekee yleensä ihmisestä kokonaisuudessaan kiinnostavan. Intohimoinen suhtautuminen omaa elämää ja harrastuksia kohtaan on aina positiivista.
Miltä näyttää eroottinen mies?
Taas mennään kliseisiin, mutta itsevarma mies. Ylimielisyys on turn-off, mutta hyvä itsetunto on sellainen asia, joka saa sukat pyörimään jaloissani.
Jos saan toivoa synttärilahjaa nyt hyvissä ajoin, niin sänkipartainen, kauluspaitaan pukeutunut ja puhtaalta tuoksuva itsevarma mies olisi aika hyvä paketti. (Hyi, mitä esineellistämistä!)
Millainen mies oli ensirakkautesi?
Ensirakkaus on käsitteenä vaikea. Ihmisillä on tapana arvostella tunteiden aitoutta esimerkiksi iän perusteella. Ja mitä on rakkaus? Onko se jotain sisäsyntyistä vai opittua? Voiko rakkautta olla ilman vastakaikua? Missä menee ihastumisen ja rakastumisen raja?
Olen melko nuoreen ikääni suhteutettuna saanut paljon rakkautta. En väitä silti tietäväni siitä mitään. Ihastuksia on tullut ja mennyt, seurustelin pitkään ja rakastin. Erosin.
Ensirakkauteni lieni poika, joka oli rauhallinen, älykäs ja kunnianhimoinen, mutta nöyrä ja muut huomioiva. Jollain tapaa olen aina viehättynyt vastakohdista, ja siksi monet pitämistäni miehistä ovat olleet matemaattisesti lahjakkaita. Itse kun lasken edelleen yksinkertaisetkin päässälaskut sormilla...
Millaisia ovat ensimmäiset muistikuvasi pojista?
Päiväkodissa ihastuin itseäni vuotta vanhempaan poikaan, jolla oli sama sukunimi kuin minulla. How convenient. Ristin hänet "kauniiksi pojaksi" pitkien silmäripsien ja hymykuoppien vuoksi.
Serkkuparkani joutui pitämään minulle muutaman kerran seuraa mummolassa, vaikka olen häntä kolmisen vuotta nuorempi. Ikäero tuntui alle kouluikäisenä melko suurelta, mutta yritin silti saada häntä mukaan kotileikkeihin. Muistan ikuisesti sen pakokauhun, joka serkkuni silmiin nousi, kun ehdotin, että minä olisin äiti ja hän isä. Jostain syystä sain leikkiä leikkini yksin loppuun.
Mitä äitisi opetti sinulle miehistä?
Yleensä äiti on ohjeistanut miten toimia itse, jotta asiat vastakkaisen sukupuolen kanssa sujuisivat mahdollisimman mutkattomasti. Ehkä jotain on mennyt kaaliinkin, sillä konfliktitilanteissa tapanani ei ole syytellä toista osapuolta, vaan punnitsen tarkkaan myös omaa osuuttani ongelmiin.
Millaisia olivat ensimmäiset ihastuksesi?
Viattomia, täynnä puhdasta iloa ja naiivia jännitystä. Jostain syystä lapsuuden ihastuksiin liittyi myös paljastumisen pelko, sillä ala-asteikäisenä en tiennyt mitään pahempaa kuin maksalaatikkopäivät koulussa ja se, että joku muu kuin lähin ystävä saisi tietää kenestä tykkään. Olin siitä huolimatta erittäin huono peittelemään tunteitani.
Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä poikien nimistä heti kun opin kirjoittamaan muutakin kuin oman nimeni. Murrosiässä ihastuin monen muun tavoin myös julkkikseen, The Rasmuksen Lauriin. Into-albumi tuo mieleen paljon muistoja, ja assosioin musiikin edelleen vahvasti itselleni tärkeisiin ihmisiin, myös miehiin.
Lapsena ihastuminen on vailla päämäärää. Tärkeintä on tunne, se ihana kutina vatsan pohjassa. Ei vielä tiedetä millaisiin normeihin ja raameihin rakkaus on nykymaailmassamme pakattu. Ollaan autuaan tietämättömiä erektiolääkemainoksista, avioehdoista ja parisuhdeterapioista, jotka tavalla tai toisella aikuisiän ihmissuhteiden onnistumiseen nykyaikana linkittyvät.
Mitä yhteistä on kaikissa rakastamissasi miehissä?
Empaattisuus ja äly.
Miten hurmaat miehen?
En tietoisesti mitenkään. Jos olen kiinnostunut jostakusta, flirttailu tullee luonnostaan. En osaisi hurmata miehiä esimerkiksi vain rahan takia, sillä olen aika toivoton esittämään muuta kuin olen ja peittelemään todellisia tarkoitusperiäni.
Uskon ja luotan siihen, että todellinen persoonani riittää niille, jotka hurmaamisen arvoisia ovat. Sitä paitsi hurmaaminen ja hurmaantuminen ovat kahden kauppa, joka perustuu vapaaehtoisuudelle. Pelaaminen on vähän plääh.
Miten käsityksesi miehistä on muuttunut vuosien kuluessa?
Mielestäni aika vähän. Hyvin pienestä pitäen ymmärsin, että miehen sanomana ei yleensä tarkoittaa myös eitä, ja kyllä kyllää. Tällainen suoruus on turvallista, ja olenpa joskus välttynyt tekemästä jopa pukeutumismokaa, koska mies on uskaltanut sanoa kiertelemättä, joskin melko hienovaraisesti, että tuo vaate ei nyt ihan sovi sinulle.
Teini-iässä pojat olivat erittäin ulkonäkökeskeisiä, ja koin sen rankaksi. Vaikka saisin lahjaksi aikakoneen, en ikimaailmassa palaisi yläasteelle. Murrosikä on rumaa aikaa. Onneksi aikuisuus järkevöittää suurimman osan ihmisistä - ei kuitenkaan kaikkia, valitettavasti.
Miten miehet ovat muuttuneet elämäsi aikana?
Lapsena ja nuorena miehet olivat lähinnä auktoriteetteja, joita piti kunnioittaa ja katsoa niska kenossa ylöspäin. Nykyisin suhtautuminen miehiä kohtaan on tasavertaistunut, ja onnekseni olen saanut myös monta miespuolista ystävää. Eivät miehet ole muuttuneet, vaan minä.
Mitä kadut miesten suhteen?
Etten ole ollut kommunikaatiossani suorempi.
Missä tilanteessa et haluaisi miehen näkevän sinua?
Todella stressaantuneena, väsyneenä ja nälkäisenä. Silloin saatan olla mitä tahansa verenhimoisen pedon ja itkuisen ihmisraunion väliltä. Irrationaalinen ja herkästi loukkaantuva joka tapauksessa.
Milloin mies on parhaimmillaan?
Aidosti iloisena ja rentoutuneena. Kun mies ei koe tarvetta machoilla tai todistella paremmuuttaan minulle tai kenellekään muulle. Omana itsenään.
Milloin mies on ärsyttävimmillään?
Klassisessa "en voi kysyä tietä vaikken tiedä missä olen" -tilanteessa, jossa itsekunnioitus ei anna järjelle periksi.
Itse asiassa aika monet miehisiksi piirteiksi luokittelemani asiat ovat välillä todella vaikeita käsittää. Kuitenkin evoluutiosta ja geeneistä löytyy selitys melko monelle käytösmallille, ja myös naisten toiminnasta on helppo löytää vastaavanlaisia älyttömyyksiä.
Olen sitä mieltä, että mikäli jokin piirre vastakkaisessa sukupuolessa ärsyttää yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen, kannattaa ensin tutkiskella, miksi siihen reagoi omista lähtökohdistaan niin vahvasti. Ylipäätään muiden käytöksen tuomitseminen ja arvostelu kertoo yleensä vain karua kieltään ihmisen itsensä vaikeudesta hyväksyä omaa epätäydellisyyttään.
Mitä naisen kannattaisi oppia mieheltä?
Ymmärrystä siitä, etteivät suoruus ja rehellisyys ole tahdittomuuden ja tökeryyden synonyymejä, vaan ne joskus ihan oikeasti vievät asioita toivottuun suuntaan. Naiset menevät turhaan solmuun ja kippuralle ihmissuhteissaan, koska eivät osaa kuin kierrellä ja salailla, jotta kaikilla olisi päällisin puolin kivaa.
Miten miestä voi loukata pahimmin?
Vihjaamalla, ettei hän ole yhtä hyvä rakastaja kuin joku muu. Voisin kuvitella, että sukupuolesta riippumatta seksuaalisuus on asia, johon iskemällä pystyy murtamaan kenet tahansa.
Pahimmat tuskat, jotka olet kärsinyt miehen takia?
Sydänsurut ja luottamuksen pettäminen muuten kuin syrjähypyllä.
Mistä toivoisit rakastettusi muistavan sinut?
Totta kai haluaisin jäädä muistoihin jotenkin uniikkina tapauksena, esimerkiksi poikkeuksellisen älykkäänä, lahjakkaana tai kauniina. Ehkä realistisempaa on kuitenkin toivoa, että herättämäni muistot olisivat vähintään 51-prosenttisesti positiivisia, jopa onnellisia.
Kuka on...
kaunis Johnny Depp tyylikäs Arman Alizad
menestynyt Sauli Niinistö hillitön Stan Saanila
rohkea Rick Genest röyhkeä Björn "Nalle" Wahlroos karismaattinen Martti Suosalo älykäs Stephen Hawking
Kun inspiroidun ja innostun jostain täysillä, syöksyn silloin asioihin noin 200 kilometrin tuntivauhdilla. Tämä piirre on erittäin läheistä sukua malttamattomuudelle ja lyhyelle pinnalle, jotka vaikeuttavat harmonista eloa läheisteni kanssa toisinaan melkoisesti...
Sanotaan, että kirkkaasti palava tuli hiipuu nopeimmin. Olen todennut asian faktaksi myös omalla kohdallani, pariinkin kertaan kantapääni kautta. En silti halua luopua intohimoisesta impulsiivisuudestani kokonaan, sillä riskien ohella se tarjoaa lisäksi lukemattomia mahdollisuuksia, avaa ovia seikkailuille ja vie tilanteisiin, joita ei voi etukäteen ennustaa.
Ihan mieletön mimmi, my dear friend Satu, päätti taannoisen postauksensa kuvaan, joka iski tajuntaani jälleen kuin miljoona volttia:
Meni noin 40 sekuntia aikaa kuvan ensinäkemisestä, ja olin jo etsimässä omaa hyvien asioiden purkkiani. Hommaan sopiva purnukka nököttikin toimettomana keittiön nurkassa, silmiinpistävän vääränvärisenä kaikkien punasävyisten asioiden joukossa.
Kyseessä on muutaman vuoden takainen joululahja, Arabian puukannella varustettu keraaminen purkki, joka on etsinyt olemassaololleen tarkoitusta siitä lähtien, kun sen aikoinaan Fazerin suklaakonvehdeista tyhjensin.
Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka hieno keksintö tällainen hyvien asioiden purkki mielestäni on. Jotkut pitävät kiitollisuuspäiväkirjaa, toiset askartelevat tavoitetauluja, minä ilmeisesti aion sitten kirjoitella pitkin vuotta hyviä asioita pikkulapuille ja pudottaa ne odottamaan vuoden vaihdetta.
Nyt sitten venaillaan montako päivää menee, että unohdan purkin olemassaolon... Hupsista.
(Ehkäpä sitten olenkin keskittynyt vain nauttimaan niistä hyvistä asioista ylöskirjaamisen sijaan? Ehkei huono vaihtoehto sekään.)
Ihanaa viikonloppua! May only good things come to your way.
Palasin ajassa taaksepäin ja päädyin selailemaan vanhaa blogiani vuosilta 2008-2009. Löysin tällaisen haasteen, jota ehkä hieman harhaanjohtavasti kutsuin silloin meemiksi... Heitän haasteella keitäpä muitakaan kuin Satua ja Pauliinaa!
Puss och kram.
* * *
Olitko tänään jossain äskettäin?
- Juuh. Palasin Valtion Rautateiden kyydittämänä maamme kauniista pääkaupungista.
Onko kännykkäsi metrin säteellä sinusta?
- Siinähän se vieressä kellii.
Voitko sanoa, että harrastat lukemista?
- Aina voi valehdella edukseen, mutta ei, en harrasta.
Mitä seuraat säännöllisesti telkkarista?
- Itse tv:stä en mitään, mutta Netflixin kautta oon koukuttunut Modern Familyn jälkeen Gossip Girliin... Greyn anatomian uusia jaksoja odotellessa!
Aiotko nukkua huomenna aamulla pitkään?
- Aion! Koska viikonloppu ja antibioottikuuri.
Pidätkö koskaan hiuksia nutturalla?
- Pidennysten kanssa tuli väkerrettyä niitäkin. Oman tukan pituus ei vielä nutturaan riitä.
Oletko pitänyt peruukkia julkisella paikalla?
- Vappuna vilistin menemään kaunis kirkkaansininen tukka liehuten ^__^
Pikselit... Mitkä pikselit muka?!
Se on otettu web-cameralla, sen KUULUUKIN olla taiteellisesti sumuinen. NIIH.
Mietitkö koskaan, miltä näyttäisit siilitukalla?
- Mietin. Ei ole pokkaa kokeilla.
Oletko ottanut laitonta lävistystä?
- Tietääkseni en? Millainen on laiton lävistys?
Osaatko soittaa pianoa, edes yhtään?
- Ukko Nooan ja Kissanpolkan. Plus joku ihan randomi kultakalalaulu on vakkari.
Onko sinulla omaa muistitikkua?
- Aww, on. (Toimitus huomauttaa, että kysely on vuodelta 2009.)
Mikä on mp3-soittimesi ensimmäinen kappale?
- En käytä enää mp3-soitinta, mutta Spotifyn Starred-listalla ensimmäisenä on Conner Youngblood - The Warpath.
Mitä elokuvaa tai DVD:tä viimeksi olet katsonut?
- Iron Sky. Ihan vaan koska Vuorensola = hot.
Missä olit viimeksi yötä niin ettet ollut kotona?
- Tuolla noin. Kotiorjana.
Onko sinulle koskaan huomautettu että tietyn promillerajan toisella puolella kävelet hiukan vinoon?
- Ei siitä kyllä.
Kuvaile mielialaasi yhdellä sanalla.
- Väsynyt.
Olisitko mielummin kirurgi vai matematiikan opettaja?
- Kirurgi for sure! Minäniintahtoisinlääkikseennyyh.
Jos olet koulussa, hoetko usein tunneilla että "mä en tajua"?
- Hahaha, tuskin sanon sitä ääneen, mutta todennäköisesti kasvoiltani pystyy tämän lukemaan sanomattakin.
Omistatko tyhjiä CD-levyjä?
- En tietääkseni.
Kuinka monta hiuslakkaa omistat?
- 2-4. Jossain vaiheessa hamstrasin niitä, nyt olen keskittynyt kuluttamaan.
Mietitkö koskaan maailmanloppua?
- Just viime kuussahan sen piti olla. Vaan pettivät minut, ne mayan penteleet.
Oletko koskaan poiminut puolukoita?
- En.
Jos saisit 10 euroa, mihin sen käyttäisit?
- Kauppaan pitäisi mennä, eli todennäköisesti safkaan.
Omistatko teksti-T-paitoja? Jos omistat, millaisia?
- En muista ainakaan... Voi olla, että valehtelen taas.
Kuunteletko nyt musiikkia? Mitä?
- Pixie Lott - All About Tonight kuuluis soivan nyt.
Käytätkö tekstiviesteissä koskaan typeriä lyhenteitä, koska haluat säästää rahaa?
- OMG, LOL, WTF, GN? Tai pelkkä "k" korvaamaan sanaa "ok"? Yleensä autocorrect päin vastoin pidentää sanoja. Eikä mun tarvitse säästää rahaa, koska oon pohatta. Jolla on tekstiviestisoppari.
Käytkö säännöllisesti katsomassa eri bändien tai artisitien keikkoja?
- En säännöllisesti, mutta Samuli Putrolle oon ollut melko uskollinen.
Onko jossain biisissä sinusta surulliset, miettimään laittavat sanat?
- Monessakin. Duffy - Warwick Avenue on yksi niistä.
HENKILÖISTÄ
Kuka miespuolinen henkilö nukkui viimeksi vieressäsi? - Joo, syön kinkkua ja perunalaatikkoa jouluisin.
Kuka naispuolinen henkilö nukkui viimeksi vieressäsi? - En muista! Ehkäpä Satu?
Kenen kanssa puhuit viimeksi puhelimessa? - Vuokraemäntäni.
Kenelle lähetit viimeksi tekstiviestin? - Oisko tuo joku HSL:n lipuntilausnumero ollut.
Kenet tapaat seuraavaksi? - Tämä on mysteeri vielä minullekin. Varmaan S-marketin kassapojan.
Kenellä olit viimeksi yötä? - Juu, glögistäkin tykkään. Etenkin terästettynä!
Kuka kävi viimeksi hermoillesi? - Ne on yleensä aina ne samat tyypit.
Kuka kuljetti sinut viimeksi jonnekin? - Isi, isolta kirkolta kotiin.
KAUPUNGIT
Syntymäkaupunkisi? - Jos mä lähden Lahteen, joudun ________.
Missä kaupungissa asut tällä hetkellä? - Träshkändassa.
Missä haluaisit asua? - Helsingissä. Paksuseinäisessä kerrostalossa, jossa on korkeat huoneet ja ikkunalaudat!
Missä kaikkialla olet asunut? - Kaikkiaan neljällä eri paikkakunnalla Etelä-Suomessa.
Missä et missään nimessä haluaisi asua? - Itä-Helsingissä.
Sellainen se oli, Itäkeskus. Omanlaisensa betoniviidakko.
Öisin pimeys peitti oksennuslammikot, ja hetken aikaa oli jopa ihan viihtyisää. Hoho.
KUMPI
Olut vai siideri? - Siideri.
Kahvi vai tee? - Jos on pakko valita, niin kahvi.
Linja-auto vai henkilöauto? - Henkilöauto.
Uinti vai pyöräily? - Uinti.
Aamu vai ilta? - Ilta.
Metsässä vai Helsingin keskustassa? - Love them both.
Kesä vai talvi? - Kesä.
HUOMENNA
Millainen päivä huomenna? - Rento vapaapäivä.
Tavoite? - Pysyä järjissäni, jos edessä on tekemättömyydentäyteinen sairastelupäivä.
Mistä et pidä huomisessa? - Jos on vaiks pakkasta tai jotain.
Onko sulla töitä? - Eipä ole.
MILLOIN VIIMEKSI
Söit? - Ihan hetki sitten lohipiirakkaa, om nom.
Nukuit muualla kuin kotonasi? - Vuoden alussa.
Unelmoit opettajastasi? - Yläasteella... Mutta ehkä pikemminkin ihailin kuin unelmoin. Se oli ihan viatonta. I SWEAR!
Katsoit TV:tä? - Jos se Netflix edelleen lasketaan, niin eilen illalla.
Olit auton kyydissä? - Eilen.
Ostit jotain muuta, kuin elintarvikkeita? - Tänään. Vähän blingiä korviin.
Lauloit karaokea? - Monta vuotta sitten. Mutta tänä vuonna aion laulaa!
Pin-up.Pääasiassa entisaikojen (piirrettyä) erotiikkaa, mutta voi viitata myös tyttömäiseen retrotyyliin. Esimerkiksi Gil Elvgrenin taiteeseen varmasti melko moni on ainakin sattumalta törmännyt. Jostain syystä iskee aina kuin sata volttia. Tämä on yksi niistä mieltymyksistä, joita ei voi järjellä selittää, visuaalista nautintoa viimosen päälle. Lahjoin itseäni jouluna Dian Hansonin kokoamalla Taschen-sarjan kirjalla, jossa on pin-up-kuva vuoden jokaiselle päivälle.
Suolatut cashew-pähkinät. Kähpinät ovat suurta herkkua myös au naturel, mutta paahtamisen ja ylenpalttisen suolaamisen jälkeen ne kutittelevat makuhermoja varmemmin kuin moni muu asia tässä maailmassa.
Beatrix Kiddo. Sankaritar vailla vertaa. Kill Billit eivät taida sopia ihan jokaiseen leffamakuun, mutta voi miten kivan kontrastin kirkkaankeltainen asu antaakaan veriroiskeille! Tahtoo oman samurai-miekan, tahtoo, tahtoo, tahtoo.
Parrat. Tässä piilee varmaan joku freudilainen juttu, sillä jo skidinä mielestäni BSB:n komein oli parrakas Kevin, vaikka kaikki muut ikäiseni ihastelivat siloposki-Nickiä... Sitä paitsi olen kateellinen niistä lukemattomista muuntautumisvaihtoehdoista, joita parrankasvu miehille tarjoaa. Jos testosteroni jylläisi suonissani, vaihtelisin naamakarvoitukseni tyyliä niin usein kuin mahdollista.
Partaa ei kannata edes yrittää verrata naisten hiuksiin (muusta karvoituksesta puhumattakaan), sillä onhan ainoastaan junttia ja sovinistista, jos mies ei pidä vastakkaisen sukupuolen tukkatyylistä, mutta mikäli nainen ei pidä miehen parrasta, mies tietenkin ajaa partansa mukisematta pois. Vaikka pitäisi siitä itse. Mutta eihän miehillä ole itsemääräämisoikeutta näissä jutuissa. "Pitää aina vähän katsoa minkä näköisenä se meidän Matti siellä taas liikkuu... Ai että mua hävettää, kun se ei tajua näyttävänsä ihan apinalta kahden päivän sängessä." (Käsi ylös miehet, kuinka moni on uskaltanut sanoa edes kahden promillen humalassa 1000 kilometrin päässä naisestaan, kun läsnä on vain luotetuin kaveri, että "perskeles kun se Pirjo näyttää aivan harakalta siinä tukassaan, kyllä hävettää kulkea sen kanssa"?)
[/Tasa-arvokriittinen avautuminen]
Murteet ja aksentit. Scarface - Arpinaaman ensisekunneilla kasvoilleni levisi typerä hymy. Kun Tony Montana lausui alkurepliikkinsa, tajusin, miksi myös Javier Bardem vetoaa minuun. Se ihana mikäliemukakuubalainen aksentti on kovin symppis. Britti pistää sukat pyörimään jaloissani luonnollisesti myös, suomalaisista murteista oulu ja savo ansaitsevat ehdottoman yläpeukun. Aww.
Lainaukset, motot ja mietelauseet. Suomalaiset sananlaskut kalskahtavat yleensä turhan vanhanaikaisilta arkikielessä käytettäviksi, ja lisäksi ne sisältävät paljon itsestäänselvyyksiä. Onneksi kuitenkin internet tarjoaa loputtomasti englanninkielisiä elämänviisauksia, jotka muistuttavat, että tuskin ikinä olemme ongelmiemme keskellä täysin yksin. Okei, myönnettäköön, että osa niistäkin on melkoista sontaa, mutta paljon on joukossa helmiäkin. Toisinaan tuttu ajatus on puettu vain aiempaa paremmin sanoiksi, aina pyörää ei ole tarpeen keksiä uudelleen.
Päikkärit. Univelallisen taivas. Huoleton iltapäivä, sopivasti viilennyt huone ja paksu peitto - akut latautuvat hetkessä uudelleen.
Todellisuuspako. Vai pitäisikö sanoa "todellisuuden muokkaaminen mieleiseksi"? Napit korviin, enkä enää muista olevani aamuisessa ruuhkajunassa. Suurten pilvilinnojen rakentaminen, jotta päivän haasteet tuntuvat kohtaamisen arvoisilta. Hyvä elokuva, tanssiminen, kirjoittaminen, yölliset kävelyt kaupungilla... Kaikki eskapistisia aktiviteetteja.
Moi! Ja mahtavaa, että olet siinä lukemassa blogiani. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että selvisit raketeista, jäisistä kaduista ja kosteista bileistä huolimatta elävänä tähän vuoteen. How cool is that?
Vuoden ensimmäinen postaus sisältää blogihistoriani ensimmäisen haasteen, kiitos Pauliina. Vuosi 2012 - vielä kerran, pojat!
1. Mieleenpainunein hetki?
Metallican ja Samuli Putron keikat, sekä heinäkuinen Summer Sound -viikonloppu. Mahtavuutta kaikki tyynni.
2. Vuoden 2012 henkilö?
Näitä on monia. On vaikea valita ketään ylitse muiden. Kuten olen jo useaan otteeseen hehkuttanut, vuosi 2012 oli täynnä ihania ihmisiä, ja siksi se tulee lukeutumaan parhaisiin vuosiin aina.
Periaatteessa voisin olla hieman itsekäs, ja sanoa, että vuoden henkilö olin tietenkin minä. Kukaan muu ei ollut läsnä joka ikisellä ilon ja surun hetkellä, kukaan toinen ei oikeasti kammennut minua ylös suosta, vaan viime kädessä itse oli kuitenkin otettava se ratkaiseva pyrkimys kohti pintaa.
Kukaan toinen ei myöskään naura yhtä varauksettomasti vitseilleni kuin minä, ja toisaalta olen itse itseni tiukin kriitikko. Vuoden aikana törmäsin myös näkemykseen, jonka mukaan ihminen on onnellinen ja ehyt vasta silloin, kun ei tarvitse toista ihmistä silittämään päätään, vaan kykenee olemaan itse itselleen tarvittaessa olkapää, johon tukeutua.
Vuoden henkilöksi voisin nostaa myös siskonpoikani, joka syntyi helmikuussa. Pienestä kääröstä on kasvanut jäntevä poitsu, jolta ei temperamenttia puutu. Kullanmuru, joka konttaa ympäri kämppää milloin minkäkin muovipallon perässä korvatulehduskierteestä huolimatta.
Tähän kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös eräs himmeästi valaistunut arjen pelimies, joka palautti vuosien tauon jälkeen soittolistalleni Guns N' Rosesin.
3. Lempikauneustuote?
Jos on aivan pakko valita vain yksi, se on Crestolin Color Gloss, sävyttävä hoitoaine. Punapäiden pelastus, ja mielestäni parempi kuin KC:n vastaava tuote.
4. Vuoden paras vaateostos?
Tein kaikkeni tyhjentääkseni kaupat kellohelmaisista mekoista koossa 38 tai M. Yksi lempivaatteistani on silti musta waterfall-helmainen hame, joka on osoittautunut loistavaksi ostokseksi. Se on kevyttä, kauniisti laskeutuvaa materiaalia, ja toimii parhaiten korsettimaisen yläosan parina. Ihanaihanaihanauujeah.
5. Kaksi vuoden parasta biisiä?
Jos elämästäni koottaisiin soundtrack, tätä vuotta kuvaisivat parhaiten Gotyen "Somebody I Used to Know" (Tiësto Remix) ja Lana Del Reyn "Born to Die".
Puhuttelevimmat tänä vuonna julkaistut biisit olivat kuitenkin ehkä The Hobbit -elokuvan "Misty Mountains" ja Anna Puun "Hyvä hetki".
6. Lempivalokuva edelliseltä vuodelta?
Ensin ajattelin, että olisi mahdotonta valita vain yhtä, kunnes muistin alkuvuodelta erään tajunnanräjäyttävän otoksen, jolle ei koko 12 kuukauden ajalta löydy varteenotettavaa haastajaa...
Huonoa kuvanmuokkausta? Ehei. Tämä tapahtui oikeasti. Entinen kämppikseni tiputti kylpyhuoneen peilikaapista painavan Iittalan lasin, joka mäjähti suoraan läpi lavuaarista. Allas ei haljennut, vaan siihen tuli reikä. Believe it or not.
7. Suurin saavutus?
Kyllähän mä taisin parikin kertaa imuroida.
8. Lempibloggaaja?
Luen todella vähän blogeja nykyään, sillä tunnen kasvaneeni ulos muotiblogiskenestä. En jaksa innostua enää jokapäiväisistä vaateostoksista ja loputtomista salaattiannoskuvista. Tiedän toki, etteivät muotiblogit ole ainoita blogeja, mutta elän tällä hetkellä murrosvaihetta muutenkin, joten en osaa nimetä lempibloggaajaakaan. Blogi-identiteettini taitaa olla hukassa.
9. Lempimatkakohde?
Voi kuulostaa surulliselta, mutta en käynyt ulkomailla kertaakaan viime vuonna, ellei Itämerellä seilaamista lasketa. Ehkä kivoin matkakohde koko vuotena oli, tattadattadaa, Tampere! Finlaysonin tehdasalue in my heart 4ever.
10. Mitä tavoitteita asetat vuodelle 2013?
Olla parempi ihminen ja pelastaa maailman. Ja löytää oman Tony Montanani.
