sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Tikusta asiaa

Mulla on tällä(kin) hetkellä ristiriitaiset fiilikset bloggaamista kohtaan. 

On välillä vaikeaa tehdä tikusta asiaa, kun blogi pyörii niin kovin trendikkäästi oman elämän ja omien kiinnostuksenkohteiden ympärillä. Tahtoisin toki sanoa olevani monitahoinen ja kiinnostava persoona, mutta let's face it, joskus se arki vaan pyörii niiden samojen teemojen ympärillä päivästä toiseen.

En ole oikein onnistunut omaksumaan edes bloggaajamaista elämäntapaa, vaan pyörittelen edelleen silmiäni nähdessäni kavereideni napsivan kuvia ruoka-annoksistaan. Okei, puhelimen muisti tuntuu mullakin nykyään täyttyvän ruokakuvista, mutta kun selaan galleriaa, en voi kuin ihmetellä, ketä muka voisi mahdollisesti kiinnostaa nähdä kymmenen euron hintainen nuudeliannos...

Etenkin, kun suurimman osan ajasta syömiseni eivät ole järin esteettisiä. Yhtenä päivänä söin Saarioisten kinkkupitsan kylmänä. Tarkoitus oli säästää se aamupalaksi, mutta söinkin sen nälissäni jo edellisenä iltana, suoraan pakkauksesta. Hupshei.

*

Mun on jotenkin vaikeaa määrittää, mihin blogillani pyrin tai mitä sillä haluaisin ilmaista. En missään tapauksessa ole muotibloggaaja, enkä sellaiseksi tahtoisi tullakaan. Rehellisesti sanoen olen marinoinut aivoparkojani liian pitkään (4-5 vuotta) kulutus- ja ulkonäkökeskeisiä blogeja lukemalla, ja poden suuren luokan ähkyä. 

Mielestäni maailmassa on sitä paitsi paljon tärkeämpiäkin teemoja kuin ulkonäkö ja pukeutuminen. OK, minäkin nautin estetiikasta, ja pukeudun mieluummin kauniisiin mekkoihin kuin huonosti istuviin verkkareihin - olen siis omalla tavallani teköpyhä. Mutta sil-ti, jos elämä pyörii ulkoisten asioiden ympärillä, jää aika paljosta paitsi. Muistellaan nyt vaikka sitä mökkipolkua ja kumisaapassuomalaisuutta. Tai ihan vain sitä faktaa, että ihmiset nauttivat saadessaan tehdä vapaaehtoistyötä, ollessaan toisille avuksi.


Kesän aikana blogiin tullee tapahtumaan useitakin muutoksia. Millaisia, sitä en vielä tiedä. Stay tuned.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

From the 90's kid to a weird adult

Oh, poor me. Some are so lucky.

I was born in February 1989. 7 years after that, in 1996, I started school. I have a picture of that day, a (relatively) tiny human with a big backpack. 

The sweet 1990's. The golden decade of my musical awakening.

Now someone has probably realized why I wasn't as lucky as some people...

* * 

When talking about fashion and music, very few say 90's was their favorite decade. What I remember, the late 90's was a weird mix of autotune, synthesizers, crop tops and freaky haircuts. 

Finnish radio station YleX airs on Friday evenings a two-hour show dedicated to the nineties music. It's one of my favorites - and I'm not the only one who likes it, because the Facebook group has 19 000 other victims of this era. It's all about nostalgia and good memories, and this guilty pleasure of liking music that's supposed to be unbearable.

So, how was the end of 1990's from my point of few? How did it sound and look like? Or even taste like?

*

One of my favorite records back in the day was E-type's Last Man Standing.


I took a walk on the wild side and listened to this album when I went to the grocery store today. Surprisingly enough, I remembered every song on that album. 

E-type is a Swedish band and it released its latest English album in 2007. Last Man Standing was released in 1997 and this super popular record was produced by Max Martin, the same gold finger who has written and co-produced also such hits as Katy Perry's "I Kissed a Girl" and Bon Jovi's "It's My Life".

The theme of this album is some sort of medieval knight gone disco. You can even hear reggae tunes in one or two songs, and the biggest hit, Angels Crying, was made into a country version, too. 

Angels Crying Original


Angels Country


*

Like probably every other young girl in the late 1990's, I was a huge Spice Girls fan. I loved the Spice World movie, had a t-shirt, pens, even an SG diary - but by far one of the most exciting things were the Spice Girls lollipops!


I have no idea how expensive those lollipops were - probably not the cheapest ones. But how happy I became after getting one!! Inside the most delicious lollipop was a ball of bubble gum, and with every candy you got a Spice Girls sticker. I'm pretty sure I still have those stickers somewhere in my parents' place.


I had a VHS of a Spice Girls gig. I used to watch it over and over again, and every time I was so surprised "Why are those men in the audience? This is a band for little girls!". Of course afterwards it became very clear to me that Geri, Emma, Mel C, Mel B and Victoria were very beautiful girls and dressed in tiny dresses and high heels... So yup, Girl Power was also very sexy. But I never thought about that when I was 7, I just wanted to collect all the stickers and sang "stop right now, thank you very much" with very poor English. I was innocent and so was my idea of the Spice Girls.
*

I was very young during the time, so my wardrobe wasn't very high fashion in the nineties. Mostly I wore sweat shirts and sweat pants, clothes that were comfortable when playing with the friends in the woods next to our school.

Although living in the countryside, our school threw a disco party once or twice every six months. I used to love dancing (and I still do). It was like being a part-time grown up, I got home after 9 PM and it was sooooo late!

In the parties I dressed up a bit. My mother or my sister made my hair, and as a Spice Girls fan I used to love ponytails. Normally I wore a top and some wide leg trousers. Sometimes my mom let me to put a little makeup. But what I loved the most was the hair mascara!


This non-permanent hair dye became popular again last fall. It was funny really, how excited some fashion bloggers got about it. For a second I thought about buying one myself, but realized quickly that some things are best left in the past. I can still remember the smell and get very nostalgic about it.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Salmari's Bakery presents:

Blueberry pie!


Great success!


Suomeksi: 
Elämäni ensimmäinen omatekoinen mustikkapiirakka valmistui viime yönä. 

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Jaarittelua perfektionismista ja kauneuden tavoittelusta

Vähän vitsillä heitin tuossa viikolla, että tahtoisin supervoimat. Karu totuus kuitenkin on, että kun katson blogiani, näen pelkkää tylsää keskinkertaisuutta, ja tahtoisin olla kaikilla tavoin paljon mielenkiintoisempi, niin kirjoittajana kuin persoonanakin.

Mulla on pakkomielle superlatiiveihin, ja jos en jossain ole paras, tunnen olevani siinä auttamattomasti paska. Ihan sama kuinka monta kertaa kuulen kuinka "olen riittävä" tai että "toisiksi paraskin on tarpeeksi hyvä", mä en ihan tosissani tiedä mistä nuo ihmiset puhuvat. 

Onnekseni oon alkamassa oppia kääntämään tämän neuroottisen niuhottamisen myös huumoriksi. Pari kertaa oikein paljon itseäni rienattuani olen jopa revennyt seinistä kimpoavaan, hieman räkäiseen kaakatukseen, jota jotkut myös nauramiseksi luulevat. Toisinaan valitus kääntyy satiiriksi kuin itsestään, ja muutun jopa omissa silmissäni yhdeksi isoksi vitsiksi. 

Mä olen vuosikausia heristellyt peilikuvalleni rajauskynää vannoen, että teen siitä vielä paremman kuin yhdestäkään angelinasta tai jessicasta. Jokunen vuosi sitten olin ostamassa rantavaatteita ulkomaanmatkaa varten, ja purskahdin pettyneeseen itkuun bikinit ylläni, kun kuvajaisen vyötärö ei ollutkaan yhtä kapea kuin alusvaatemainoksien ammattimalleilla. Jo tuolloin ymmärsin, että jokin mun ajatusmaailman ja todellisuuden välillä ei mennyt ihan yksi yhteen.

Tuskin olen ainoa laatuani, mutta pystyn lähes miettimättä luettelemaan jokaisen kasvonpiirteen, josta en pidä, ja kirurgisen toimenpiteen, joilla ne saisi korjattua. Esimerkiksi nenäni on sivusuunnassa ihan ok, mutta edestä se on aivan liian leveä. 

Vähän samanlainen analyysin voisin helposti tehdä myös luonteestani - olen äärimmäisen tietoinen siitä, mikä minussa on ärsyttävää. Luonneasiat vaan eivät ole yleensä yhtä suoraviivaisesti ratkaistavissa kuin vaikkapa pussittavat silmäluomet, ihmisen mieli kun on monitahoinen ja -mutkainen kapine, jota ei voi nostaa pöydälle ja pala palalta rakentaa uusiksi. Jos voisi, lähtisin siihen prosessiin ehkä jopa innokkaammin kuin täydelliseen kasvojenkohotukseen, vaikka jähmettyneen yllättynyt tuulitunnelilook onkin todella hurmaava.

*

Eräässä suositussa muoti- ja lifestyle-blogissa tyttö pohti, jatkaako ripsenpidennysten käyttöä vai ei. Poikaystävä oli kuulemma sanonut, että tyttö näyttää söpömmältä ilman hulppean pitkiä tekokuituräpsyköitä, mutta tyttö oli siitä huolimatta skeptinen.

Joo, miehillä harvoin on kovin perustavanlaatuista käsitystä siitä, miten paljon tytöt oikeasti näkevät vaivaa ollakseen "luonnonkauniita", mutta uskallanpa väittää, ettei ripsien pituus ja tuuheus ole ykkösprioriteetti puolisoa etsittäessä. Koulutustaustani vastaisesti en pidä ripsipidennyksistä, varsinkaan, kun niiden huomiotaherättävä koko on yleensä kaikkea muuta kuin kaunis.

Kuten keskusteluissa yleensä, plastiikkakirurgiasta ja ulkonäön muokkauksesta puhuttaessa toistuu aina kaksi samaa, kulunutta lausahdusta. 
1) "Mä kyllä hyväksyn sen esim onnettomuuden jälkee ja tollee"
2) "No jos sen tekee itteään varten, ett tulee parempi fiilis, niin sithän se on vaa hyvä."

Ensimmäistä fraasia pidän aivan yhtä suurena itsestäänselvyytenä kuin sitä, että väkivalta on huono asia. Toinen lause sen sijaan ei mielestäni voi missään olosuhteissa pitää paikkaansa.

Osa ihmisistä naureskelee suomalaisten mökkipukeutumiselle, osa fantasioi kumisaappaista ja nappiverkkareista koko pitkän talven. Tämä maailmanlaajuisesti marginaalinen ilmiö, mutta Suomen mittakaavassa yleinen tapa "repsahtaa" mökkiloman aikana on mielestäni varsin vankka todiste siitä, ettei ulkonäöllä koreilla oman fiiliksen parantamiseksi, vaan kalliit voiteet ostetaan Stockan katutasosta siksi, ettei oltaisi jotenkin huonompia kuin muut. Eritoten naiset kilpailevat niin työelämässä kuin siviilissäkin ulkoisilla avuillaan.

Pakkelointi ja ulkonäön jatkuva parantelu ovat siis lähinnä ponnistelua oman statuksen eteen. Status on se, miltä me muiden ihmisten silmissä, tai heihin verrattuna, näytämme. Statuskilpailu on itseasiassa pelkkää kulissia kulissin perään, eikä sillä ole juuri mitään tekemistä hyvinvoinnin kanssa. Oikeastaan kaunistautumisella vältetään vain "rumuuden" lieveilmiöt, kuten mahdollinen yksinjääminen ja vieroksutuksi tuleminen. Se on mielipahan väistelyä ja yhteiskuntaan sopeutumista.

Voi toki aina kysyä, mitä pahaa on siinä, että tahtoo sopeutua yhteiskuntaan. No eipä mitään, sillä jos jokainen meistä olisi anarkistisesti ja itsepäisesti eri mieltä kuin muut, ihmiskuntaa ei todennäköisesti olisi kohta enää olemassakaan (= Pentti Linkolan taivas!).

Empiiriset tutkimukseni ovat kuitenkin osoittaneet, että statuskilpailu ja etenkin kauneuden jahtaaminen on alkanut rasittaa länsimaissa jopa ihmisten mielenterveyttä. Mielestäni ulkonäön muokkaaminen ja kauneusteollisuus ovat saaneet hieman liian suuren jalansijan maailmassa, jossa meistä jokainen pyörittää sen suuria rattaita. Silti arvot ojennetaan siististi niputettuna ja kauniiksi kiillotettuna jostain muulta taholta, kuin sisäsyntyisestä kauneuden käsityksestä, joka meillä jokaisella on hieman erilainen.

Itse havaitsin kaunistautumisen ja hyvinvoinnin ristiriidan ripsien- ja hiustenpidennyksissä. Kun oma päänahkani alkoi kutiata siksi, että niskavilloihini oli liimattu intialaisen naisen kutrit, ja kun 12-millinen muoviripsi raapi silmäni sarveiskalvoa ensimmäistä kertaa, totesin, että fuck it, ei ole mun juttuni. Jos ei kestovärillä paranneltu oma tukka ja musta ripsiväri riitä, niin menen luostariin! (Toim.huom.: ei tarvinnut mennä)

Kuten kirjoituksestani huomaa, en ole mikään kukkaisvedellä peseytyvä luonnonlapsi. Mutta ei ajattelu ja asioiden pyörittely silti pahaa tee - vai kui o?

perjantai 24. toukokuuta 2013

Tyhjyys ja tulevaisuus

Joskus elämä vain lipsahtaa siihen pisteeseen, että päivät ovat aika tyhjäntäyteisiä. Jokseenkin luovana, asioiden teoreettiseen pohtimiseen taipuvaisena henkilönä pidän tällaisesta suvantovaiheesta toisinaan erittäin paljonkin. Täytyy kuitenkin myöntää, että paikallaan oleminen ja päivien hitaus saavat minut silti fantasioimaan arjesta, jolloin on vähän hoppu joka paikkaan.

Parasta joutilaisuudessa on se, että jotkut arjen asiat, kuten siivoaminen ja pitkiksi venähtäneet kävelylenkit, on mahdollista suorittaa omassa tahdissaan siihen aikaan kun se itselle parhaiten sopii. Pahinta on kuitenkin samaisesta vapaudesta juontuva päämäärättömyys ja ulkopuolisuuden tunne. Elämä normaalin arjen ulkopuolella pienellä budjetilla on jokseenkin haastavaa - noin lievästi asian muotoillen. 

Haaveilen asumisesta pääkaupunkiseudulla, jossa olisi ilmaistakin tekemistä monin verroin enemmän kuin pikkuruisella asuinpaikkakunnallani. Välillä erakkomainen elämä ei maistu ollenkaan, ja kaipaisin vain ihmiskontakteja. En ole kuitenkaan vielä siinä tilassa, että juttelisin esimerkiksi kauppojen kassoille.

I <3 Helsinki

Olen yksi niistä 1,1 miljoonasta suomalaistaloudesta, joissa on vain yksi henkilö. Välillä havahdun siihen, kuinka itsestäänselvältä tällainenkin ylellisyys voi tuntua. Monissa maailman kolkissa koti, tai parhaimmillaan jopa makuuhuone, jaetaan usean perheenjäsenen kanssa. Sukupolvista ja -puolista riippumatta yöt vietetään vieretysten sisarusten, vanhempien, isovanhempien, toisinaan jopa tätien, setien ja serkkujen kanssa. Ja minä kehtaan ahdistua ajatuksesta jakaa yksiö toisen henkilön kanssa... Saattaisin joutua säilyttämään likapyykkini peräti ihan pyykkikorissa asti, ja aamutoimet pitäisi sopeuttaa toisen rytmiin sopiviksi. Olisihan se melko kamalaa.

Kesän lopussa matkustan toiselle puolelle maailmaa kuudeksi viikoksi. Nuo viikot elän matkalaukkuelämää, ja jaan lähes jokaikisen sekunnin vuorokaudesta jonkun toisen kanssa. Vain wc-tiloissa olen yksin. Tulen tapaamaan lukemattomia uusia ihmisiä, ja introvertiksi leimattu luonteeni joutuu suuren haasteen eteen. 

En ole koskaan ollut yhtä pitkää aikaa poissa kotoa, viettänyt yhtä tiiviisti ja yhtäjaksoisesti aikaa ihmisten kanssa tai joutunut suunnittelemaan matkavarustustani yhtä huolella. Jos palaan matkalta samanlaisena kuin sinne lähdin, jotain on mennyt suuresti pieleen. En usko, että niin voi edes käydä, ellen ensimmäisen viikon aikana heitä pyyhettä kehään ja matkusta häntä koipien välissä takaisin tuttuun ja turvalliseen kotimaahan. Varpaani kiemurtelevat hermostuksesta ja innostuksesta jo nyt.

Määränpää

lauantai 11. toukokuuta 2013

Moods

People who know me probably see me as a girl who takes things sometimes way too seriously and cannot laugh at herself. And I admit that it's been a long road - I'm in the middle of the transformation from a hurt and angry teenager to a fun-loving young adult. I used to be an overly sensitive and very serious kid.

Today I've been laughing at almost everything in the last 24 hours. It's been very refreshing. And I didn't need to force myself to do that, it just happened. Even one big issue that has affected my self-esteem in the past now feels small and funny. 

I haven't changed. Before this chippery mood I felt devastated and cried. Some people, including me, tend to joke that this is the sign of an unbalanced mind. But no, I think it's perfectly normal. And how would these amazing moments of happiness and laughter feel like if people never felt sadness and despair? That doesn't sound like imbalance to me.

source
source

torstai 25. huhtikuuta 2013

This little introvert hides in the closet

Compared to many people, I'm shy and reserved. I have my crazy extroverted moments every now and then but most of the time I prefer listening to speaking.

I have a shell. Like a tortoise or a clam. I keep my thoughts to myself and never like to argue. Only the closest friends know my biggest fears and strongest dreams. I'd love to be more open but it's not easy for me. Perhaps that's one of the reasons why I write a lot. My feelings and thoughts seem to make more sense when they're written, not said.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kuukauden ostolakko - ja kuinka se onnistui

13. maaliskuuta kirjoitin ryhtyneeni kuukauden mittaiseen ostolakkoon. Kiellettyjen asioiden listalla olivat ns. hupihyödykkeet, eli kaikki, mitä en jokapäiväisessä elämässä selviytymiseen tarvinnut. Lakon tarkoituksena oli rahan säästämisen lisäksi opetella uusi elämänasenne, jossa onnellisuus ei ole materian määrästä riippuvainen, ja hillitä jatkuvasti kasvavaa tavaravuorta, jonka keskellä elän.
*

Ensimmäinen viikko sujui oikeastaan täysin ongelmattomasti. Välttelin ostoskeskuksissa hengailua, en lukenut muotia käsitteleviä blogeja tai klikkaillut nettikauppojen linkkejä auki Facebookissa ja sähköpostissa. Ensimmäisinä päivinä olin ainoastaan täynnä vallankumouksellista tarmoa, joka näyttäytyi välinpitämättömyytenä kulutushysteriaa kohtaan. Olin aivan varma, että kuukaudesta tulisi helppo, ja hyväksyisin uuden elämäntavan kertalaakista omakseni. Ihanan naiivi ja itsevarma oli tuo uuden projektin luoma illuusio omasta paremmuudestani.

Noin puolentoista viikon kohdalla ongelmat alkoivat. Aloin saada aivan hillittömiä ostosvimmakohtauksia. Näin joka puolella mainoksia kevätuutuuksista ja tunsin auttamattomasti olevani harmaa hylkiö keskellä pehmoisen pastellista värimaailmaa. Laskin päiviä lakon päättymiseen ja suunnittelin, mitä kaikkea ihanaa pienelläkin budjetilla voisin omakseni saada.

Aivan nihilistisesti en lakkoani missään vaiheessa toteuttanut, vaikka alunperin suunnitelmat jaloja ja perusteellisia olivatkin. Ostin esimerkiksi herkkuja, kuten suklaata, leivonnaisia ja irtokarkkeja, vaikken niitä välttämättömyyksiksi laskekaan. 

Shoppailukutina oli totisinta totta, ja lähes joka hetki yhtä selviytymistaistelua. Välillä taannuin pikkulapseksi, kun kiukuttelin omaa, typerää päähänpistoani vastaan jalkaa polkien. 
Typerä addiktio, typerä lakko, typerä maailma, miksi kaupat ovat auki sunnuntaisinkin?!
*

Sitten saapui se kaunis aurinkoinen kevätpäivä, jona kaikki alkoi mainiosti. Tunsin olevani vapaa, sillä minulla oli äitini auto lainassa ja tankki täynnä dieseliä. Pääsykoekirjan keltainen kansi ei kuitenkaan tuntunut sopivan aurinkoisen sään ja iloisen mielialani kanssa yhteen, joten tein sen kaikista suurimman virheen, jonka ostolakkolainen voi tehdä: päätin lähteä tutustumisretkelle vastikään avattuun kauppakeskukseen.

Niin siinä sitten kävi. 

Löysin hameen. Löysin värikkään topin. Löysin mustat tennarit. Löysin rannekorun.

50 euroa ja rapiat köyhempänä ajoin kotiin.

Olin juuri tappanut ostolakkoni vain yhdeksän vuorokautta ennen sen päättymistä.

Totta kai minua harmitti olla heikompi kuin olin ajatellut, ja tietenkin olin myös häpeissäni tästä, siksi en rientänyt huutamaan OSTOLAKKO OHI, MÄÄ MOKASIN saman tien, vaan sulattelin asiaa niin kauan että tulin sen kanssa sinuiksi. En myöskään heittänyt pyyhettä kehään kokonaan, vaan pinnistelin yhdeksän päivää ostamatta muuta kuin elintarvikkeita. Siinä onnistuin ihan hyvin.

Vaikeissa asioissa on tärkein tunne on armo, sillä pieksemällä ja syyllistämällä sekä ehdottomilla kielloilla ei saa aikaan muuta kuin ahdistusta ja kapinaa. Totesin jälleen oman "kuolevaisuuteni" ja heikkouteni, ja siksi   salamannopea pyrkimys täydellisyyteen olikin aika tehoton tapa saavuttaa mitään. Ihan yleisestikin koen, että järjen käytöllä ja hellyydellä on suuri rooli ihmisen hyvinvoinnissa. Miksen kohdistaisi tätä ajatusmallia myös itseeni? Siispä pienillä päivittäisillä teoilla eteenpäin, tehdyistä virheistä opiksi ottaen.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

perjantai 19. huhtikuuta 2013

My favorite everyday make-up


1. Lumene Vitamin C+ Illuminating Anti-age BB Cream, 01 Light

This BB cream by Lumene has a very good, light, cream-like formula. It covers the little imperfections perfectly but leaves the skin moisturized and glowing. I used to use foundation daily but now I've fallen in love with this BB cream. It's not super pigmented so dark circles under eyes need a little bit of concealing but  I think it's perfect for the summer. SPF 20.

2. Clinique Almost Powder Makeup, 01 Fair

Definitely the best makeup powder I've ever tried. Nowadays I tend to apply one layer of BB cream under it but it can be used alone, too. It's not greasy, it doesn't dry out or irritate the sensitive skin. MUFE's kabuki brush is the best companion for this.


3. Maybelline Illegal Length Mascara, Black

Illegal Length Mascara with fiber extensions makes my eye lashes look so long and gorgeous that I'd probably burst into tears if the production of it was stopped. The brush isn't too big - it's perfect. Because of the fibers a lash comb is essential if applied more than one layer (I like applying from 2 to 3 layers) but it's all worth it! I like it, I love it, I adore it to the moon and back!




4. M.A.C Mineralize Skinfinish, Lightscapade

My favorite highlighter. The formula is not the best of the best but the shade is pretty great for the pale girls like me. I apply it on my cheek bones.

5. M.A.C Powder Blush, Fleur Power

The Blush. For years. The shade is absolutely fantastic, it suits me so well. If I could pick only one blush for the rest of my life, it would be this, without guestion. It may be an expensive one, especially in Finland but I've had this literally for years now. It's so pigmented that it lasts, like, forever. 

6. M.A.C Lipglass, Lychee Luxe

My newest lipgloss. I picked the shade with the help of a M.A.C specialist (well, a girl working on the counter) and... Oh my god. I found the one. With my pale complexion, green eyes, red hair and "statement" glasses it's just the perfect shade of orange. My self-esteem goes through the roof every time I wear it on my lips. Again, an expensive one but for this lover - anything.


torstai 18. huhtikuuta 2013

The Breakfast Experiment (in Finnish)

Olen aina ollut sillä tavalla "äijä", että etenkin kotiruoan suhteen käytännöllisyys tulee ennen estetiikkaa. Nyt muutamat aamiaiset samalla lailla kiireessä ja puolihuolimattomasti hotkaistuani aloin miettiä, että tekeekö normaalia kauniimpi kattaus ruokailusta miellyttävämpää. Näin ainakin moni väittää, ja kateellisena selailen toisinaan minäkin lifestyle-bloggaajien sommitelmia.

Tavoistani poiketen mietin jo illalla valmiiksi, mitä aion seuraavana aamuna syödä, joten aamiaisen toteutus sujui näppärästi vain suunnitelmaa seuraten. Olen löytänyt ruoanlaitossa uuden osa-alueen, yritit, ja päätinkin maustaa omelettini tuoreella rakuunalla, pinaatilla, tomaatilla ja valkosipulilla, sekä ripauksella suolaa. Paahtoleivän paistoin rapeaksi oliiviöljyssä. Tuoremehu, persikkainen rahkaherkku ja juustonviipale sen sijaan olivat teollisesti valmistettuja, joten niiden "valmistaminen" kesti muutamia sekunteja, kun tyhjensin ne pakkauksistaan astioihin.

Tyhjä pöytä, tyhjät astiat
Kattaukseni oli kaiken kaikkiaan opiskelijabudjettiin sopiva; viinilasi on Ikeasta (samoin sisareltani lainassa oleva pieni ruokapöytä), veikeästi muotoiltu lautanen dippiosioineen taas tupaantuliaislahja, mutta alunperin Tigerista. Todennäköisesti astiat ovat maksaneet yhteensä alle 10 euroa.

Itse aamiaisen raaka-aineet olivat nekin edulliset. Olen kuitenkin törmännyt varmasti monia muitakin yksineläjiä koskettavaan ongelmaan - tuoreet raaka-aineet pilaantuvat toisinaan nopeammin kuin ne ehtii syödä. Siksi einekset ja pakasteet ovat houkutteleva vaihtoehto. Onneksi esimerkiksi leivän voi pakastaa, mutta kuihtuvan rakuunan ja nahistuvien pinaatinlehtien kanssa taistelen edelleen. 

Ta-daa!
Olin jo aamiaisen valmistushetkellä niin nälkäinen, että ruoan kaunis asettelu jäi vain haaveeksi. En usko, että kukaan on koskaan arvostanut esteettistä silmääni kovin korkealle, mutta olisin voinut kyllä nähdä munakkaan ja juuston sommitteluun hieman enemmän vaivaa... Joka tapauksessa eksperimenttini tarkoitus oli testata, tekevätkö keskimääräistä nätimmät astiat ruokailusta myös keskimääräistä herkullisemman kokemuksen. Loppupäätelmä: kyllä tekevät. 

Mad Girl

If I had to describe myself in a few words, right now I'd say: procrastinator and a Mad Men enthusiast. It's amazing how inspired I get after watching that show. It's so beautiful.

That's why I styled myself a bit different the other day...


...and been listening to this song over and over again:


I have also pinned and hearted and liked every picture that reminds me of Madison Avenue admen in the 1960's. I have an addiction, but DAMN, it makes me feel so good I can't stop! 

I wanna dress like a lady, act like a lady, believe that smoking cigarettes doesn't harm me in any way and go back in the 60's. Although I know that back in the day the life wasn't fun or easy because of the lack of the equality, most people were poor and died younger than nowadays, I can't let go of this never never land of elegant dresses and beautiful hairstyles. I need it, and I'm glad that I can have it. My drug.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Mixing two favorite cuisines - great success!

I love Greek halloumi cheese and I love Italian food, especially pasta. Today I had a sudden craving for both of them but hesitated at first - could I possibly combine these two and actually enjoy it? 

If the ingredients are good, I think it's almost impossible to screw things up. But, I had to make sure and googled it. I found two recipes (click the words) and decided to give it a try. I'm not a professional cook (hahaha, who would've guessed?!) but it didn't sound too complicated for me.


Because I didn't have most of the ingredients of the "official" recipes, I improvised. And because I'm a newbie, I used a ready-made pasta sauce... Oops. 

All you need is

olive oil
salt
2 cloves of garlic
1 onion
1 sweet pepper, red
egg pasta
tomato & basil pasta sauce
slice or little cube of halloumi

I'm not a photographer... It's so hard to make the food look delicious in the pictures!

This was so quick, so easy and so good! Only some chopping, cooking, frying, mixing and heating. Wok pan is the only frying pan I've got, and it seriously is the perfect pan for cooking this weird Greek/Italian dish (says the girl who has no other choice...).


Because I know nothing about cooking, I can't really teach anyone to make this. If you know the basics like how to boil pasta and use a knife, you're gonna go far, kid!


Halloumi-paprika pasta - so easy even I could do it!

P.S. Yes, I only wrote this to brag and to show my mom I'm not starving although I live on my own.

Tappelua tyhjästä

Opiskelin vuoden verran kansanopistossa lehtikirjoittamista. Opetuksessa painotettiin journalistiikan oppien ja kirjoittamistaidon lisäksi yhteiskuntakriittisyyttä, ja kehotettiin avamaan silmät ympäröivän maailman ongelmille. 

Muutaman kuukauden jälkeen olin kuin tyhjiin puristettu hammastahnatuubi - naiivi ja idealistinen tyttö halusi tehdä kirjoittamisesta itselleen ammatin, mutta todellisuus ei vastannutkaan haavekuvaa. Olin opintojen jälkeen sitä mieltä, etten pystyisi ehkä ikinä, tai ainakaan pitkään aikaan tekemään esimerkiksi politiikantoimittajan töitä. Koin, etten ollut tarpeeksi kova, kokenut ja älykäs kyetäkseni hommaan. Vaihdoin alaa, ja opiskelin itseni kosmetologiksi.

Palo kirjoittamista ja lehtityötä kohtaan ei koskaan sammunut, vaan tuli yhdeksän kuukauden mittaisen hoitolaharjoittelun päätteeksi yhä suuremmalla liekillä takaisin. Ensin tunsin suurta tyytymättömyyttä ja pettymystä itseäni kohtaan, kun huomasin, etten olekaan käytännönläheisessä kauneudenhoitotyössä omimmillani. Sittemmin olen ymmärtänyt, että vaikken joka asiassa loistakaan, on myös alueita, joissa ihan oikeasti pärjään, joskus jopa liiemmin ponnistelematta.

* * *

Kahden lyhyehkön koulun käytyäni ja tyytymättömään morkkismielialaan päädyttyäni tuli hetki punnita omia valintojani ja arvoja niiden takana. Palasin yhä uudelleen niihin hetkiin, kun tunsin oloni päähänpotkituksi siellä, missä etukäteen ajateltuna olin ajatellut viihtyväni, media-alalla. Mikä meni pieleen, miksi kävi näin?

Journalismiopintojeni ajalta muistan monta keskustelua vaikeista aiheista, kuten esimerkiksi ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Kun palaan muistoissani näihin keskusteluihin, päällimmäisenä on epämääräinen tunne aggressiosta. 

Jo aivan pienestä pitäen olen saanut kuulla, kuinka herkkä olen. Sisarusteni kanssa riidellessä ja äänenvoimakkuuden kohotessa poistuin yleensä paikalta kyynelsilmiä hihaani pyyhkien. En teini-iän jälkeen ole riidellyt ystävieni tai seurustelukumppanieni kanssa kertaakaan ns. oikeasti. Olen diplomaattinen, ja pyrin mieluummin yhteiseen hyvään kuin ajan omaa etuani.

Näin ollen lienee ainoastaan loogista, että eniten minua poliittisessa ja yhteiskunnan ongelmia ruotivassa debatissa ahdistaa juurikin aiemmin mainitsemani aggressio. Harmillisen usein keskustelun eri osapuolilla tuntuu olevan käsitys, että hyökkäys on paras puolustus. Tai että ylipäätään tarvetta puolustelulle on.

Mielestäni hyökkäävyys ja aggressiivinen lähestyminen ovat Suomessa suurelta osin turhaa huitomista. Me olemme konsensus-yhteiskunta - mitä jotkut pitävät pahana - mutta oikeasti se on seurausta siitä, että lait ja sopimukset toimivat meillä, ne lisäävät turvallisuutta ja hyvinvointia. Vasemmiston ja oikeiston erot eivät ole enää yhtä silmiinpistäviä kuin takavuosina, sillä olemme koko ajan lähestyneet ideaalia yhteiskuntamallia, jossa  kaikilla olisi suunnilleen yhtä hyvä olla.

Suomi amerikkalaisen silmin:
Tämä on ainoa maa, jossa punkkari seisoo risteyksessä kirkkaanvärisessä irokeesikampauksessaan, ja odottaa, että jalankulkijoiden liikennevalo muuttuu vihreäksi. Se on sympaattista ja utopistista. Suomi itsessään on utopia.
Kylmästä talvesta ja small talkin puutteesta huolimatta ulkomaalaisetkin oppivat nopeasti ymmärtämään yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteita ja pyrkimyksiä. Me olemme tutkimusten mukaan Alankomaiden ja muiden Pohjoismaiden kanssa yksi parhaista maista lapselle syntyä ja elää. Me, suomalaiset, olemme tehneet jotain, ja itse asiassa aivan hemmetin paljon, oikein. Pidetään siitä jatkossakin kiinni. Yhdessä. 

torstai 28. maaliskuuta 2013

Samae Koskinen - Hän, jolla on kaikki


tänä iltana yhdessä tanssitaan
ja kaikki on iloisii
kaikki tärkeet ovat tänne löytäneet
meil on paljon ystävii

nyt on kaikki niin hyvin
oltaispa tälleen ikuisesti
voi kun voitais joskus sanoo
et meidän rakkaus kaiken kesti

tänä iltana yhdessä tanssitaan
ja kaikki on iloisii
ei kuultu vastalauseita
kun meitä vihittiin

en oo kaikkein komein jätkä
eikä perheelläni ole rahaa
mut se ei ollu mikään este
tää on sitä mistä kovat jätkät laulaa

täällä juhlitaan nyt rakkautta
kahden yhteistä kauneutta
tänne me yhdessä palataan
aina uudestaan

kelpaat mulle vaikka oisit ryppyinen
vaikka oisit hetken joku muu
vaikka oisit kuinka tautinen
kelpaat sit kun sult ei aukee suu

mut on sussakin joskus kestämistä
oot välillä hyvin hyvin vaikee
mut se on yksi syy lisää
rakastaa sua yli kaiken

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

These beautiful creatures called friends and family


Oskar: "I promise, I'll be better soon, I promise, I'll be normal!"
Linda: "That is the last thing I would want, you're perfect."

(Extremely Loud and Incredibly Close)











+ so many amazing people in my life whose pictures I don't have or couldn't find, thank you for everything <3 Without you the world would be much more boring place and I wouldn't be the person I am today. 




tiistai 26. maaliskuuta 2013

Another typical Tuesday

Hi! Since so many of you lovely people have been asking what I've been up to lately, here's the answer:



I know. I'm hilarious.


I'm not proud of the next picture either - today seems to be the day of embarrassing photos... After seeing it I understood what's wrong with this world, and most of all, with me.




I wish I didn't have to say this, but here you can see all the cosmetic products I threw away today. Most of them were empty or just too old to be used anymore. But some of them I had used only once or twice, and I had bought them only for fun in the first place...

I'm a simple girl. And simple people need simple lives. There's nothing simple or fun seeing all these meaningless things around you. I feel like suffocating when I try to clean up my place - I don't have enough closet space for my stuff anymore. 

Sometimes I think it'd be cool to be able to put all my stuff in one suitcase. But to be honest, I think that's for the professionals and I'm only a newbie. I just want a little more space.

Oh yeah, I also have this weird disease on my hands:




Just kidding. I had to test the lipsticks and lipglosses before throwing them away (the smell of the lipstick tells a lot about its condition).

maanantai 25. maaliskuuta 2013

The war in 1812

(Oh well...) 

Hello there! I'm this girl from Finland. We have probably met?

I was gonna tell you something about my favorite music and stuff but it seems somebody had a way better idea.

This someone told me to write about the war in 1812. 

Oh yeah.

Sometimes my friends really surprise me...


Ok - I'm pretty sure there was a war in 1812. I just have no idea where and why. I used to be the girl who couldn't care less about history when I was at school. I found these wars and old stuff so boring I wanted to jump out of the window. Instead I tried to sleep without the teacher noticing or text my friends without the same boring devil seeing and taking my phone away.

Yep, I was the adorable teenager who was only interested in herself and the cute guys who I could stalk. The amount of lipgloss and mascara I used daily was r-i-d-i-c-u-l-o-u-s. I was so vain and so full of angst that the most days I ended up writing my diary in candlelight and crying myself to sleep. So uncool.


About wars in general: I hate them. Although uniforms are sometimes hot, I hate everything related to war. Except guns. They are cool, so masculine! But they're designed to kill and killing isn't nice. If you disagree with me, think again.

One of the most terrifying things to think about before going to sleep is am I going to live in the war zone myself someday. Of course I don't want that. Losing your home is horrible, losing your loved ones is excruciating. Having nightmares decades after the war is just unbearable. My late grandpa saw the bombs expolding in his dreams for years, that's how traumatic his experience was. He didn't have the chance to go to therapy because our country was a mess. Everyone just had to put their mental issues aside and work hard to build a future for them and their children.


All this happened long time ago, but in the 20th century. I have no idea what happened in the 19th century so I can't tell you much about the war in 1812.

Probably there was a man. Or many men. And they were unhappy for some reason.
Maybe somebody had something they wanted. Or someone didn't give them what they needed.

Everything was fine until they became so angry they decided to start a war. 

They started to think that that someone was their enemy.

They recruited men and gave them guns.

The enemy needed to be destroyed.

The rest, as they say, is history. 


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

torstai 21. maaliskuuta 2013

Rakkaudesta

Jari Sarasvuon luokse oli tullut kolme avioliittoaan mokannut mies, joka on myyntityön huippuammattilainen. Hän toivoi, että Jari osaisi auttaa häntä säilyttämään neljännen, juuri sitomansa liiton.

Jari kysyi mieheltä, kuinka usein tämä ison ja tärkeän asiakkaan tavatessaan on kyllästyneen näköinen. Tai kuinka usein hän lopettaa tärkeän palaverin vain kääntämällä selkänsä, ja kävelemällä autolleen.

Mies vastasi, ettei hän koskaan, tietenkään, tekisi niin.

Aina kun hän tapaa asiakkaan, hänellä on kasvoillaan ilahtunut ilme, ja palaverin päätteeksi hänen olemuksensa huokuu kiitollisuutta.

Sitten Jari kehotti miestä miettimään, millä tavalla hän kohtaa työpäivän jälkeen puolisonsa. 

Väsyneenä, perjantaipullon kuvat silmissä kiiluen hän astuu sisään ja urahtaa tervehdyksen vaimonsa suuntaan, eikä koskaan pysähdy tämän luo, todella huomioi tätä ja esimerkiksi suutele. Mies vain "rämpii himaansa nuolemaan haavojaan", joskus jopa häipyy matkoilleen ilmoittamatta.


Toinen kysymys, jonka Jari nimettömäksi jääneelle esimerkkimiehelle esitti, koski keskustelukulttuuria.

Kuinka usein tärkeän ja ison asiakkaan kanssa keskustellessa sinä paitsi osoitat asiakkaan olevan väärässä, niin kerrot että hän on myös idiootti ja pelkuri? 

Kuinka usein teet kauppaa piikittelemällä asiakasta ja todistelemalla omaa ylivertaisuuttasi?

Mies vastasi, ettei ikinä, kukaan ole tehnyt kauppaa tuolla tavoin toimimalla. 

Jari vastasi, että mies tekee tätä jatkuvasti kotonaan.


Miehet olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia, mutta Jari ei ollut enää myyntitykin ensimmäisen avioliiton jälkeen halunnut käydä tämän luona kylässä.

Sillä aina saapui se sietämätön hetki, jota vieraat joutuivat todistamaan. Mies alkoi sättiä, piikitellä ja nolata vaimoaan. 


Jari kysyi kolmannen kysymyksensä.

Kuinka usein kostat asiakkaallesi, jos tämä rikkoo lupauksensa tai käyttäytyy huonosti?

Mies vastasi: en ikinä, annan aina anteeksi. Tuli mitä tuli, otan kaiken vastaan.

Sen sijaan kotona, Jari huomautti, sinä kostat puolisollesi joka ikisen loukkauksen, kuvitteellisenkin.

Puolisosi on elämäsi tärkein asiakas. Eniten hyvinvointiisi, terveyteesi ja onnellisuuteesi vaikuttaa vaimosi. On elämäsi tärkein päätös pitää elämäsi tärkeintä ihmistä elämäsi tärkeimpänä asiana. Mutta sinä annat parasta asiakkaillesi, mikä näkyy sinun myyntiluvuissasi, mutta sinä et anna kaikkeasi ihmisille, josta riippuu sinun elämäsi. Jospa käännät ajattelun toisin päin - ja itse asiassa on todennäköistä, että mitä enemmän annat vaimollesi, sitä enemmän annettavaa sinulla on myös työelämässä.
Kohtaaminen, kiittäminen, toisen ihmisen tunteiden sulostuttaminen ja suojelu - se että teet työtä. 
- Jari Sarasvuo
Jari Sarasvuo:  Rakkaus on ajanjakso yksinäisyyden ja kyllästymisen välissä (klikkaamalla pääset suoraan Yle Areenan sivuille kuuntelemaan ohjelman)

tiistai 19. maaliskuuta 2013

You're gonna go far, kid

Hommahan menee niin, että kun ei ole aikaa kirjoittaa, uusia postausideoita putkahtaa mieleen koko ajan. Kun taas aikaa olisi, mieli on ideoista ja ajatuksista tyhjä - kun elämässä ei tapahdu mitään, ei ole mitään kirjoitettavaakaan. Ikävä oravanpyörä, josta on tasapaino kaukana.

En tiedä oikein mihin suuntaan haluaisin blogiani viedä. Syöksenkö jatkossakin kirjoitukseni täyteen suttuisia ja epäskarppeja kuvia, vai keskitynkö kirjoittamiseen kuvaamisen sijaan. Pidänkö päiväkirjaa vai yritänkö nähdä asiat vähemmän minäkeskeisestä perspektiivistä. Hyödynnänkö koulussa oppimaani vai pidänkö ns. ammatillisen osaamisen mahdollisimman kaukana blogistani. Ja sitten vielä tämä kielikeissi, eli käännänkö jatkossa tekstini englanniksikin... Vaikeeta on.

Yksi asia on jälleen askeleen, joskin aika pienen sellaisen, lähempänä toteutumistaan. Check this out:


Loppu onkin kiinni sitten omasta opiskelumotivaatiosta. Saa lähettää tsemppisuklaita ja tulla hieromaan lukemisesta jännittyneitä hartioita milloin vain!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Minds are like parachutes - they only function when open

Kansalaiset,

Teeskentelijä on päättänyt ryhtyä kuukauden mittaiseen ostolakkoon. 13.4. päättyvän antimaterialismikokeilun kieltolistalla ovat kaikki muut tavarat ja käsinkosketeltavat asiat paitsi henkiinjäämisen takaavat mahdollisimman edulliset ja terveelliset elintarvikkeet.

Syitä lakkoon on kaksi: ensimmäinen, eikä suinkaan pienin edes globaalissa mittakaavassa, on raha. Tai siis pikemminkin sen puute. Toinen taas on henkilökohtainen kyllästyminen valtavan yltäkylläiseen tavaramäärään, jonka alle ihmisparka on tukehtumassa aivan tuota pikaa. Uskallan väittää, että minulla on kaikki, mitä tarvitsen.

Miksi vain kuukauden mittainen kokeilujakso? Kyseessä on totuttelu uudenlaiseen elämäntapaan. Haluan todistaa itselleni, että vaikka esimerkiksi ennen baari-iltaa huuliltani pääsisi karmaiseva ulvahdus "mulla ei oo mitään päällepantavaa", se on oikeasti hallusinaatio, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Samaa mekkoa kun voi, ja, herranjumala, pitääkin käyttää useammin kuin vain kerran. 

Haluan herätä ja havahtua. Löytää jatkossa onnen muualta kuin vaatekaupoissa kuljeksimisesta. Päästä irti pakkosaadapakkosaada-tunteesta, tuli vastaani millainen Upea Tavara hyvänsä. Ehkä tulevaisuudessa vähentää tavaramääräni oikeasti puoleen nykyisestä. Luultavasti pärjäisin silläkin paremmin kuin hyvin. 

Kuten näkyy, myös blogini ulkoasu on uudistunut. Todennäköisesti tulen fiksaamaan sitä vielä useaan kertaan, mutta vanhan oli jo aika väistyä uuden tieltä. 

Arrivederci!

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Bloggaajan paluu, osa 2

En tiedä oikein mistä aloittaisin... Matkalla Hollannissa ja etenkin reissun jälkeen on tapahtunut paljon kaikenlaista, ja itse asiassa vasta tänään mulla on ollut kunnolla aikaa katsella ympärilleni sotkuisessa asunnossa, tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan (ja vieläpä taloudellisesti) ja suunnitella tulevaa viikkoa. Fyysisesti oon voinut paremminkin, mutta henkisesti joitain asioita on tainnut viimeinkin napsahtaa päässä oikeaan kulmaan. 

Leidenissa. Kuva: satuulia

Moni on pyytänyt kertomaan matkasta, ja joka kerta oon jäänyt vaan hämmentyneenä miettimään, että tapahtuiko siellä edes mitään maininnan arvoista? Matkamme parasta antia oli ehdottomasti suunnittelemattomuus, koska tällöin hommassa säilyi mielekäs spontaanisuus, mutta nyt jälkeen päin päivät ja yöt sekoittuvat iloisesti toisiinsa enkä osaa kovin kattavasti kertoa, mitä ylipäätään teimme viikon mittaisella matkallamme. Ja kun joku siellä kuitenkin virnuilee, että asian selittää Amsterdamin villi ja vapaa päihdekulttuuri, niin pakko katkaista huhuilta siivet ja todeta, että pään taisi kylläkin sekoittaa kieroutunut vuorokausirytmimme, joka ei ole vieläkään palautunut normaaliksi.

Oloani voisi tällä hetkellä verrata ilmapalloon, josta on puristettu ilmat ulos. Vaikka en ole ehtinyt vielä sisäistää edellisen kouluni loppumista, pitäisi opetella jo täydellä teholla seuraavan oppilaitoksen pääsykoemateriaalia. Arkipäiväni tulevat kevään mittaan täyttymään lukemisesta, joka on jo haaste sinänsä, sillä en ole koskaan ollut erityisen kunnianhimoinen läksyjenlukija. 

Pääsykoerumban lisäksi olen päässyt osaksi ihan mielettömän siistiä projektia, josta kerron tuonnempana enemmän. Sen verran paljastan, että kyseessä on itse asiassa vastaus kaikkiin urasuunnitelmiini, ja haluan siksi ottaa sen vakavasti ja nähdä asian suhteen vaivaa. Olen asiasta erittäin, erittäin innoissani, mutta hieman taikauskoisesti en halua "kirota" projektia kertomalla siitä ennen kuin se on lähtenyt osaltani täysillä käyntiin.

Meikattavana Benefitin pisteellä Amsterdamissa. Kuva: satuulia

Mietin tässä tavarakasojen yli hyppiessäni jälleen kerran lupaustani vähentää tavaramäärääni huomattavan suurella osuudella. En ymmärrä miten käyttämättä jääneiden tai huonosti istuvien vaatteiden poisheittäminen voi olla ihan hirvittävän vaikeaa toisinaan. 

Rakkaussuhteeni materiaan on naurettavan irrationaalinen, sillä matkallekin pakkasin mukaan kolmet kengät, vaikka käytin vain kaksia. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi puhtaat sukat loppuivat kesken, mutta käyttämättä jäi ainakin kolme eri toppia. Mulla oli mukana myös kaksi takkia, vaikka olisin pärjännyt yhdelläkin täysin ongelmitta. Sen sijaan mulla ei ollut esimerkiksi pipoa matkassa lainkaan.

Mitä tulee pukeutumiseen ja shoppailuun, niin pikku hiljaa alan uskoa, että ei kannata ostaa ihan-kivoja tai väärän mallisia vaatteita. Mieluummin yksi tosi hyvä kuin kymmenen ok:ta. Itse olen esimerkiksi värisävyjen suhteen todella nirso, ja intuitiota kannattaa kuunnella jos haluaa välttyä virhehankinnoilta. Jos jokin paidan malli tai helman pituus ei sovi kropalle, vaate kannattaa suosiolla jättää ostamatta. Parempia vaihtoehtoja löytyy kyllä loputtomasti.

Hyvä esimerkki huonosti istuvasta paidasta:


Vika ei ole ensisijaisesti kropassa tai paidassa, vaan niiden yhteensopivuudessa. Mulla on esimerkiksi lyhyt kaula, jonka lyhyys korostuu entisestään, kun pääntie on pieni ja pyöreä. Lisäksi t-paidat, vaikka sitten ladyfit-malliset kuten kuvan teeppari, ovat melko suoria leikkaukseltaan, joten ne piilottavat kapeahkon vyötäröni mutta korostavat lantiota kohtuuttoman paljon. Hihojen pituudella voidaan saada lisäksi käsivarret näyttämään joko kapeilta tai paksuilta.

On toki täysin makuasia millaiselta tahtoo näyttää. Itse tykkään mekoista, jotka korostavat vyötäröä ja luovat näin illuusion (?) tiimalasikropasta. Vastakkaisen, raskaana olevan naisen figuurin saa aikaan käyttämällä babydoll-toppeja. Toisaalta, maailmassa taitaa olla vähän suurempiakin huolia kuin tämä...

Joo, taisin lipsua aiheesta. 

Mitä mahtavinta viikon alkua kaikille!