"The more you know who you are, and what you want,
the less you let things upset you."
Olen pohtinut tätä Lost in Translationin lainausta viime viikkoina paljon. Onko syymme ahdistukseen ja järkytykseen suurelta osin vain itsemme ja tarpeidemme ymmärtämättömyyttä?
Jos näin on, ihmisen pitäisi aistia olevansa askel lähempänä ominta itseään siinä vaiheessa, kun esimerkiksi iltapäivälehtien kohuotsikot eivät enää tunnu kiihtyneen kahvipöytäkeskustelun arvoisilta. Asiaa ei kuitenkaan saa sekoittaa kyynisyyteen tai näennäiseen karaistumiseen, saati silmien sulkemiseen.
Defenssit, erilaiset psyyken puoluskeinot, ovat lähinnä hidasteita tiellä tietoisuuteen. Defensseihin turvautuminen on toisinaan tarpeen, mutta pysyviksi toimintamalleiksi niistä ei ole. Ainoa todellinen pakotie ahdistavien asioiden luota on niiden kohtaaminen ja käsittely. Kaikki muu on välttelyä ja maton alle lakaisua.
Asioiden kohtaaminen silmästä silmään vaatii myös itsensä ja arvojensa kyseenalaistamista ja tutkimista. Maailmassahan ei ole lähtökohtaisesti absoluuttisia ongelmia - on vain asioita, joille sinä annat arvon.
Järkyttyminen on erittäin vahva tunne. Siihen liittyy paljon henkilökohtaiseksi koettua henkistä latausta. Siksi se kertoo enemmän ihmisestä, sinusta ja minusta, kuin asioista, joihin me reagoimme.
On toisinaan jännittävää huomata, kuinka maailmaa ja tapahtumia heijastaa itsensä kautta. Tai sitten ei heijasta. Jostain syystä en esimerkiksi pitänyt Ylioppilaslehden housuunkakkaamisjuttua juuri minään. Hetken aikaa mietin, että mikähän oli jutun motiivi, mutta oikeastaan sekään kysymys ei ollut tarpeeksi kiinnostava. Taisi olla aika huono provo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti