Tappelua tyhjästä

Opiskelin vuoden verran kansanopistossa lehtikirjoittamista. Opetuksessa painotettiin journalistiikan oppien ja kirjoittamistaidon lisäksi yhteiskuntakriittisyyttä, ja kehotettiin avamaan silmät ympäröivän maailman ongelmille. 

Muutaman kuukauden jälkeen olin kuin tyhjiin puristettu hammastahnatuubi - naiivi ja idealistinen tyttö halusi tehdä kirjoittamisesta itselleen ammatin, mutta todellisuus ei vastannutkaan haavekuvaa. Olin opintojen jälkeen sitä mieltä, etten pystyisi ehkä ikinä, tai ainakaan pitkään aikaan tekemään esimerkiksi politiikantoimittajan töitä. Koin, etten ollut tarpeeksi kova, kokenut ja älykäs kyetäkseni hommaan. Vaihdoin alaa, ja opiskelin itseni kosmetologiksi.

Palo kirjoittamista ja lehtityötä kohtaan ei koskaan sammunut, vaan tuli yhdeksän kuukauden mittaisen hoitolaharjoittelun päätteeksi yhä suuremmalla liekillä takaisin. Ensin tunsin suurta tyytymättömyyttä ja pettymystä itseäni kohtaan, kun huomasin, etten olekaan käytännönläheisessä kauneudenhoitotyössä omimmillani. Sittemmin olen ymmärtänyt, että vaikken joka asiassa loistakaan, on myös alueita, joissa ihan oikeasti pärjään, joskus jopa liiemmin ponnistelematta.

* * *

Kahden lyhyehkön koulun käytyäni ja tyytymättömään morkkismielialaan päädyttyäni tuli hetki punnita omia valintojani ja arvoja niiden takana. Palasin yhä uudelleen niihin hetkiin, kun tunsin oloni päähänpotkituksi siellä, missä etukäteen ajateltuna olin ajatellut viihtyväni, media-alalla. Mikä meni pieleen, miksi kävi näin?

Journalismiopintojeni ajalta muistan monta keskustelua vaikeista aiheista, kuten esimerkiksi ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Kun palaan muistoissani näihin keskusteluihin, päällimmäisenä on epämääräinen tunne aggressiosta. 

Jo aivan pienestä pitäen olen saanut kuulla, kuinka herkkä olen. Sisarusteni kanssa riidellessä ja äänenvoimakkuuden kohotessa poistuin yleensä paikalta kyynelsilmiä hihaani pyyhkien. En teini-iän jälkeen ole riidellyt ystävieni tai seurustelukumppanieni kanssa kertaakaan ns. oikeasti. Olen diplomaattinen, ja pyrin mieluummin yhteiseen hyvään kuin ajan omaa etuani.

Näin ollen lienee ainoastaan loogista, että eniten minua poliittisessa ja yhteiskunnan ongelmia ruotivassa debatissa ahdistaa juurikin aiemmin mainitsemani aggressio. Harmillisen usein keskustelun eri osapuolilla tuntuu olevan käsitys, että hyökkäys on paras puolustus. Tai että ylipäätään tarvetta puolustelulle on.

Mielestäni hyökkäävyys ja aggressiivinen lähestyminen ovat Suomessa suurelta osin turhaa huitomista. Me olemme konsensus-yhteiskunta - mitä jotkut pitävät pahana - mutta oikeasti se on seurausta siitä, että lait ja sopimukset toimivat meillä, ne lisäävät turvallisuutta ja hyvinvointia. Vasemmiston ja oikeiston erot eivät ole enää yhtä silmiinpistäviä kuin takavuosina, sillä olemme koko ajan lähestyneet ideaalia yhteiskuntamallia, jossa  kaikilla olisi suunnilleen yhtä hyvä olla.

Suomi amerikkalaisen silmin:

Tämä on ainoa maa, jossa punkkari seisoo risteyksessä kirkkaanvärisessä irokeesikampauksessaan, ja odottaa, että jalankulkijoiden liikennevalo muuttuu vihreäksi. Se on sympaattista ja utopistista. Suomi itsessään on utopia.

Kylmästä talvesta ja small talkin puutteesta huolimatta ulkomaalaisetkin oppivat nopeasti ymmärtämään yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteita ja pyrkimyksiä. Me olemme tutkimusten mukaan Alankomaiden ja muiden Pohjoismaiden kanssa yksi parhaista maista lapselle syntyä ja elää. Me, suomalaiset, olemme tehneet jotain, ja itse asiassa aivan hemmetin paljon, oikein. Pidetään siitä jatkossakin kiinni. Yhdessä. 

Kun kohu ei kohauta

"The more you know who you are, and what you want, 

the less you let things upset you."

Olen pohtinut tätä Lost in Translationin lainausta viime viikkoina paljon. Onko syymme ahdistukseen ja järkytykseen suurelta osin vain itsemme ja tarpeidemme ymmärtämättömyyttä?

Jos näin on, ihmisen pitäisi aistia olevansa askel lähempänä ominta itseään siinä vaiheessa, kun esimerkiksi iltapäivälehtien kohuotsikot eivät enää tunnu kiihtyneen kahvipöytäkeskustelun arvoisilta. Asiaa ei kuitenkaan saa sekoittaa kyynisyyteen tai näennäiseen karaistumiseen, saati silmien sulkemiseen. 

Defenssit, erilaiset psyyken puoluskeinot, ovat lähinnä hidasteita tiellä tietoisuuteen. Defensseihin turvautuminen on toisinaan tarpeen, mutta pysyviksi toimintamalleiksi niistä ei ole. Ainoa todellinen pakotie ahdistavien asioiden luota on niiden kohtaaminen ja käsittely. Kaikki muu on välttelyä ja maton alle lakaisua.

Asioiden kohtaaminen silmästä silmään vaatii myös itsensä ja arvojensa kyseenalaistamista ja tutkimista. Maailmassahan ei ole lähtökohtaisesti absoluuttisia ongelmia - on vain asioita, joille sinä annat arvon. 

Järkyttyminen on erittäin vahva tunne. Siihen liittyy paljon henkilökohtaiseksi koettua henkistä latausta. Siksi se kertoo enemmän ihmisestä, sinusta ja minusta, kuin asioista, joihin me reagoimme.

On  toisinaan jännittävää huomata, kuinka maailmaa ja tapahtumia heijastaa itsensä kautta. Tai sitten ei heijasta. Jostain syystä en esimerkiksi pitänyt Ylioppilaslehden housuunkakkaamisjuttua juuri minään. Hetken aikaa mietin, että mikähän oli jutun motiivi, mutta oikeastaan sekään kysymys ei ollut tarpeeksi kiinnostava. Taisi olla aika huono provo?

When nothing is sure, anything can happen

Viime aikoina olen kelaillut hyvinkin paljon oman asenteen vaikutusta elämän mielekkyyteen. Kylmä faktahan lienee se, ettei onnellisuus ole mitään konkreettista, jonka voisi sulloa purkkiin. Kehtaavat jopa väittää, ettei palkkapussin pulleus korreloi suoraan onnellisuuden tunteen kanssa.

Siinä missä Sarasvuon Jartsa määrittää itsensä toipuvaksi idealistiksi, minä koen oleva toipuva pessimisti. Tai jos en ole saavuttanut vielä toipumisvaihetta, niin ainakin jo ymmärrän, ettei synkkä Murphyn lakiin perustuva maailmankatsomus ainakaan paranna oloani. Hommahan on kääntynyt kohdallani "realistisesta pessimismistä", joka valmistelee mieltä ottamaan vastaan mahdolliset kanssakäymiset, "pessimistiseen invalidismiin", joka ilmenee lauseina "en osaa, en pysty, en kuitenkaan opi". 

Syy, miksi aihe on nyt ajankohtainen, on koulussamme tästä viikosta lähtien järjestettävät näyttötutkinnot, joihin kauneudenhoitoalan perustutkinto huipentuu. Joulun jälkeen ilmapiiri on kiristynyt kiristymistään, enkä minäkään ole välttynyt siltä ajatukselta, että mitäpä jos en valmistukaan. Se vaihtoehto on olemassa niin kauan kunnes minulla on opetushallituksen hyväksymä tutkintotodistus kourassa.

Ongelmaa ei pysty poistamaan stressaamalla ja panikoimalla, sen luulisi jokaisen aikuisen ihmisen ymmärtävän. Mutta kuinka moni oikeasti tajuaa sabotoivansa oman parhaan suorituksensa sillä, että työllistää aivonsa "mä en opi, mä en osaa, mä mokaan, apua jos mokaan" -mantralla aidon tiedon ja kunnollisen oppimisen sijaan? 

Asiahan on hemmetin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Me olemme sellaisten ihmisapinoiden jälkeläisiä, jotka selviytyivät vain taistele tai pakene -stressireaktion avulla monenlaisista ulkoisista uhista. Kortisolitasot kohisten on juostu karkuun erilaisia luonnonilmiöitä ja petoeläimiä, tapettu niin nisäkkäitä kuin mereneläviäkin.  Luonnonvalinta hoiti pitkään sen, että vain vahvimmat, nopeimmat ja älykkäimmät yksilöt säilyivät hengissä.

Sen lisäksi, ettei nyky-yhteiskunnassa luonnonvalinta ole enää yhtä yksiselitteinen kuin joskus muinoin erämaissa ja savanneilla, me emme myöskään enää kovin usein hyödy stressihormoneiden vaikutuksista. Koska suurin osa meistä tekee työtä, joka vaatii edes jonkinlaista luovaa ajatustyötä, ajautuvat menneisyyden vaikutukset ja nykyhetki törmäyskurssille.

Joku spede on tässä aivan lähiaikoina puhunut niin suu vaahdossa oppimisesta, että jopa tällainen pässi (samaisen speden antama kunnianimi, kiitos vain) on alkanut nähdä asian selkeämmin kuin ennen. Tykkään yleensä käyttää vähän rumempaa ilmaisua, mutta aika moni ihmisistä oikeasti pissii omaan nuotioonsa silloin kuin psyykkaa itseään valmistautumaan epäonnistumiseen esimerkiksi kokeeseen valmistautumisen sijaan. 

Stressi on hyvästä tiettyyn rajaan asti, joo. Se puskee ihmisen tekemään parhaansa vaikeassa tilanteessa. Mutta yhä enenevissä määrin tutkimukset osoittavat, että stressi kuluttaa kroppaa. Jos krooninen valppaustilan kohoaminen ei sinällään kuluta, niin sen tuomat sivuvaikutukset kuten unettomuus, lisääntynyt tupakointi ja/tai epäterveellinen ruokavalio sekä erilaiset psykofyysiset oireet suolisto-ongelmista migreeniin asti aivan varmasti heikentävät oloa. 

Ei kuitenkaan kannata hoitaa oireita, jos voi puuttua suoraan sairauden syyhyn. Itseäni oikein valitut sanat esimerkiksi mahdollisuudesta onnistua helpottavat oloa joskus jopa naurettavan paljon. Eikä tarpeen ole edes suoranaisesti viitata voittoon tai onnistumiseen, vaan yksinkertaisesti siihen mahdollisuuteen, että on yhtä suuri todennäköisyys sekä onnistumiselle että epäonnistumiselle. Minua esimerkiksi lämmittää jostain syystä erittäin paljon lause:

When nothing is sure,

anything can happen.

Kuten sanoin, onnellisuus ei ole päämäärä, jonka voi saavuttaa tietyillä ulkoisilla edesottamuksilla. Se on vain ja ainoastaan tapa elää. On haluttava ja valittava olla onnellinen. Se on ainoa asia johon voimme loppupeleissä elämässämme vaikuttaa. Minä ja minun ajatukseni, sinä ja sinun ajatuksesi. 

Tehokas oppiminen? Siitä en kyllä tiedä mitään. Kuten en aiheessa pysymisestäkään. Sekin on sinun syytäsi, spede.

*

Ryhmäpaine on hauska juttu. En olisi ikinä alkanut kirjoittaa tätä postausta, elleivät kortisolitasoni olisi hypänneet äkisti pilviin, kun koulukaverini sanoi ääripessimistisellä asenteella jotakin näyttötutkintojen mokaamisesta. 

You almost got me there, P. But only almost.

Kauhunhetkiä miehisessä maailmassa

Aion jakaa kanssanne nyt hyvin traumaattisen kokemuksen.

Tätä postausta varten hain jääkaapista suuren purkillisen suklaafudge-jäätelöä ja kääriydyin viltin sisään kuin sydänsuruinen Carrie Bradshaw. (Kunnes sain kuulustelupuhelun, jonka aikana tuijotin jäätelöpurkkia kauheat sulamiskuvitelmat mielessäni... Onneksi Ben ja Jerry pitivät kuosinsa.)

Ymmärrän jälleen tuhatkertaisesti paremmin pelokkaita teinipoikia, jotka astuvat isoäitinsä tai tätinsä pakottamana ensimmäistä kertaa sisään kauneushoitolaan. Vieras maailma, jonka kieltä ei ymmärrä, on aina stressitasot huippulukemiin nostattava kokemus. Vielä kun kuvioon lisätään epäystävällinen, jopa halveksiva käytös natiivien taholta, taistele tai pakene -ajatus sumentaa rationaalisen ajattelun täysin.

*

Minä pidän viihde-elektroniikasta. Tykkään hipelöidä uutukaisia kosketusnäyttöjä, painella käyttämättömiä nappuloita, ja periaatteessa vallan nautin elektroniikkaliikkeissä asioimisesta. Jos mukana on mies.

Selvennetäänpä hieman. Moni tietänee, mitä tapahtuu, kun nainen asioi yksinään autokaupassa? Rasvainen, parhaat päivänsä 20 vuotta sitten nähnyt automyyjä, mies, tulee salamana paikalle. Silmissä tällä lierolla kiiluu yksi ajatus: myydä mahdollisimman kamala rotisko tälle naisparalle älyttömään ylihintaan, koska nainen ei todennäköisesti tajua maksavansa 15 vuotta vanhasta puhkiruostuneesta kotterosta summaa, jolla kuuluisi saada tuliterä menopeli kaikilla lisävarusteilla.

Ei, oleellista tässä tarinassa ei ole se, että mies on pahis. Samaa tapahtuu varmasti toisinkin päin. Joulun alla kaikkien poikaystävien ja aviomiesten kannattaa olla varuillaan etenkin naisten alusvaateosastoilla, joissa toisesta todellisuudesta tullutta vierasta viedään kuin pukkia... reessä?

Takaisin tähän päivään! Kävelin rinta rottingilla erääseen jättimäiseen elektroniikkatavarataloon vain poistuakseni sieltä puoli tuntia myöhemmin kasvot häpeän punasta hehkuen. En muista koska olen shoppailun jälkeen ollut yhtä vihainen sekä itselleni että saamalleni kohtelulle.

Autot ja elektroniset laitteet - miehisen maailman kruununjalokivet. Nuo loputtoman mielenkiintoiset aiheet, jotka sulostuttavat kaksilahkeisten arkea, ja hämmentävät käsittääkseni muitakin naisia kuin minua piuhojensa paljoudella ja komponenttiensa kummallisuudella. Meikkipussin sisältöä tutkiva ja hölmöjä kysymyksiä laukova mies on naisten mielestä aivan yhtä kuolematon vitsin aihe kuin naisten tietotekniikan ymmärtämättömyys miehille.

Traumani keskiöön nousi yksi perkeleen PIUHA. Tai johto, kaapeli, mikä lie sähköä johtava naru, joka kahteen reikään tökättynä välittää tietoa laitteesta toiseen. Halusin, tai siis pikemminkin tarvitsin, HDMI-kaapelin.

Niin idiootti en edes minä ole, ettenkö olisi löytänyt langatonta näppäimistöä omin avuin. Nappasinkin mukaani tuon valtavan Logitechin paketin (nyt joku sivuilleni eksynyt teekkari huutaa kuolemankarjaisunsa - goodbye!), joka kainalossa oli vaikea liikkua hillityn huomaamattomasti kaapeli-/johtohyllyltä toiselle. En muutenkaan ihan hirveän hyvin sulautunut asiakaskunnan joukkoon kokopitkässä mustassa villakangastakissani, nyrkin kokoisessa hiuskukassani ja kopisevissa koroissani...

Tässä vaiheessa paljastettakoon sellainen hauska yksityiskohta, että luulin aluksi metsästäväni scart-johtoa. Missään vaiheessa pitkähköä opinpolkuani minulle ei ole selitetty tv:hen tuikattavien johtojen eroja. Ei i-ki-nä. Kyllä piti merivirrat ja kertotaulut osata ulkoa, mutta ei sitten tällaista käytännön asiaa voitu opettaa? Nyt menee suomalaisten verorahat hukkaan.

Kykin johtohyllyjen välissä 10 minuuttia, välillä siirtyen nöyrästi pois itseäni fiksumpien asiakkaiden tieltä. Liekö liian monen naiset ja tietokone -vitsin syytä, mutta yhtäkkiä itsekunnioitukseni ei antanut periksi pyytää apua tehokkaan näköisiltä myyjäpojilta. Osaston ainoa nainen oli kovin kiireinen muiden naisasiakkaiden kanssa (miksiköhän...), joten koitin kaivella muististani, mitä elämäni miehet olivat minulle tv:n piuhoista sanoneet. Pää humisi tyhjyyttään, ja tunsin itseni orvommaksi kuin pitkiin aikoihin.

Nappasin arpomalla yhden johdon ja kävelin kassalle. Aloin kuitenkin epäillä valintaani, ja kassapoika todisti epäilyni oikeaksi: neiti Vainio ei ollut nyt aivan jyvällä asiasta, joten ystävällinen kädenliike ohjasi minut asiakaspalvelupisteelle.

Kyseessä on aivan jumalattoman suuri tavaratalo, jossa on omat palvelupisteensä ensinnäkin jokaiselle brändille, ja tämän lisäksi lukuisia kassa-, nouto- ja asiakaspalvelupisteitä, joihin jokaiseen pitää kiltisti jonottaa joko vuoronumerolla tai ilman. Älytön järjestelmä, joskin periaatteessa toimiva, kunhan tietää, minne mennä.

Kaikista söpöistä myyjäpojista sain tietenkin avukseni kaikista leipiintyneimmän ja naisiin tympääntyneimmän yksilön, jonka ihon vaaleus peittosi jopa oman kalpeuteni. Olen aina inhonnut väitettä, että miehet pitävät avuttomista naisista, sillä oma bimbouteni on saanut lähinnä kettuilua osakseen. Niin tälläkin kertaa, mutta nyt mukana olivat myös halveksiva ilme ja tahallisen vähäsanainen ulosanti. 

Ehkä ongelma oli, etten hyödyntänyt naisellisia avujani tarpeeksi, tai sitten jätkä oli jätetty ja petetty, mene ja tiedä. Asiansa hän hoiti, eli lätkäisi käteeni oikean johdon, mutta muuten tunsin itseni niin epätoivotuksi asiakkaaksi, ettei edes kassapojan ystävällinen ja rohkaiseva lause "hyvä että sait selvitettyä asian" tuntunut enää missään. Episodin aikana soitin jopa "it-tukihenkilölleni" varmistuspuhelun, jonka aikana kyyristelin muilta asiakkailta piilossa tarjoushyllyn takana kuin myymälävaras. 

Miksi en kysynyt apua heti, vaan odotin epätoivon hetkeä? Miksi en ostanut johtoa netistä? Miksi menin yksin? Monen monta kysymystä, jotka eivät valitettavasti ole enää kovin oleellisia. Mutta takaisin en Verk... tuohon jättikauppaan enää mene, ellei minulla ole miestä mukana.