Sairastamisen vaikeudesta

Torstaiaamuna tulin kipeäksi. Olo oli heräämisestä lähtien hirvittävän huono, mutta luulin hartiaseudun jomotuksen johtuneen vain yökyläpaikkani huonosta tyynystä. Aamutoimien aikana naureskelin, että ihan kuin krapulassa, kun sudin väriä ripsiini epävakain ottein wc:n kelmeässä valossa.

Koulussa särky ei lakannut parasetamolista ja koulukaverini napakoista hierontaliikkeistä huolimatta. Nuokuin koulun käytävällä vilttiin kääriytyneenä, ja sain laiskottelijan maineen, koska en havahtunut edes pesukoneen kovaääniseen lopetusmelodiaan. Päivän ainoan asiakkaani hoidin kunnialla alusta loppuun siitäkin huolimatta, että päänsärky sumensi ajatteluni välillä kokonaan.

Kotimatkalla olemukseni muistutti jo enemmän vieroitusoireista kärsivää narkkaria kuin normaalia ihmistä. Junassa istuin kippurassa vältellen katsekontaktia huppu syvällä päässäni. Ulkona pelkkä vieno tuulenviri sai koko vartaloni tärisemään holtittomasti tehden kävelystä haastavaa.

Kotona tartuin puhelimeen ja soitin kaikki lähellä asuvat kontaktini läpi kysellen lihasrelaksantteja ja kuumemittaria. Kun jälkimmäisen vihdoin löysin, mittarin lukema kertoi karua kieltään; mulla oli 39,3 astetta kuumetta.

800:aa milligrammaa ibuprofeenia ja paria tuntia myöhemmin hikoilin kuumetta ulos kehostani kuin pieni porsas. Särkylääke palautti uskoni elämään hetkittäin, mutta aamun valjetessa totesin, että kehoni kamppailee jonkin pienen, mutta voimakkaan ja viheliäisen ruton kanssa.

**

Lääkärikeskus oli aamutuimaan hiljainen. Vastaanottovirkailija oli roolilleen uskollisesti viileän kohtelias, ja ohjasi minut istumaan kolkkoon käytävään, jota reunusti numeroitujen ovien ylväs rivistö.

Lääkäri oli erikoinen, mutta miellyttävä vanhempi herrasmies. Lyhyiden tutkimusten jälkeen sain antibioottikuurin ja kehotuksen palata astialle, mikäli olo ei kohenisi maanantaihin mennessä huomattavasti.

**

Olen todella harvoin kipeänä, siksi sairastaminen on minulle aina elämää suurempi tragedia. En ole edes erityisen aktiivinen ihminen, mutta kun pelkkä kaupungilla käveleminen hengästyttää, pinnani napsahtaa poikki saman tien.

Minä en pidä siitä, että ruokahaluni katoaa. En innostu myöskään liiemmin siitä tunteesta, kun lääkkeet korventavat vatsani pohjaa. TV olisi sairastupalaiselle mieluinen kapistus, mutta sellaista en omista. Siivoton asunto ei helpota oloa, mutta sairaana kodin puunaaminen ei tule kysymykseenkään.

Taannun kipeänä pikkulapsen tasolle. Pienenä äitini hoivasi minua ja oli jatkuvasti saatavilla - nyt aikuisena on pärjättävä omillaan, ja haettava limua jääkaapista itse, vaikka kuinka vapisuttaisi. Kun yöllä ei saa unta ja maailma kaatuu päälle, kyyneleet on pyyhittävä poskilta pois itse. Niinä hetkinä tunnen itseni Peter Paniksi - pojaksi, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi.

Onneksi on kuitenkin internet. Paikka, jossa ei tarvitse olla koskaan yksin. Tai kasvaa aikuiseksi.