Monesti törmään siihen tyytymättömään ajatukseen, etten ole tarpeeksi jotain. Enää en haluaisi lisää vuosia ikääni, mutta haluaisin olla ennen kahtaviittä viisas ja harkitsevainen, ajatuksiltani kypsä, mutten vielä vanha.
Nuoruutta ja sen ajattelemattomuutta pidetään herkästi epätoivottavana piirteenä esimerkiksi työntekijää tai kumppania etsittäessä. Tästä huolimatta rekrytoijat ja esimiehet, sekä seuranhakumielessä etenkin miehet, havittelevat iältään nuoria alaisia ja tyttöystäviä. En ole siis ainoa, joka kulkee päivästä toiseen mielessään se absurdi ideaali, että voisipa ikääntymisen pysäyttää, mutta tietojen ja viisauden kartuttamisen soisi jatkuvan ikuisesti.
Jos tilanteeni haluaa nähdä positiivisesti, olen sekä suloisen naiivi että ihailtavan nuori. Toisaalta voisi sanoa, että olen ikäni vuoksi huikentelevainen ja epävarma, toisin sanoen kaikessa tietämättömyydessäni mulkku, eikä minua voi vielä fyyisestikään täysin puhtain omin tunnoin Naiseksi kutsua. Feel free to choose your side!
Hätkähdin siihen, kuinka epäkypsä olen, kun katselin netistä keräämiäni kuvia. Makuni ja ihailemani tyylin perusteella minua voisi sanoa teini-ikäiseksi. Siinä missä pitäisi olla tyytyväinen murrettuihin väreihin ja nätteihin, ajattomiin leikkauksiin vaatteissa, minua kiehtovat tylli, pitsi, neonvärit, kontrastit, goottius ja punk. Kuljin vuodet matalilla kengillä hartiat lysyssä, koska olin naiseksi niin "pitkä", mutta nykyisin nautin kun olen lempikengissäni monia miehiäkin pidempi, lähes 190-senttinen.
Syy tämänhetkiseen "kapinaani" löytynee siitä, että olin teini-ikäisenä hyvin kiltti. En karannut kotoa, dokannut vanhemmilta salaa, lintsannut tai pukeutunut liian paljastavasti. Toki nukuin vanhempieni mielestä liian myöhään, istuin tietokoneella liian paljon, en siivonnut tarpeeksi ja jätin läksyt tekemättä, mutta on myönnettävä, että vielä vuosien jälkeenkin teen näitä kaikkia edelleen...
*
Perhettä vastaan kapinoinnista tuli yksi hyvin ajankohtainen juttu mieleen:
Aina joulun aikaan sain ripustaa huoneeseeni, yleensä ikkunalle, jouluvalot. Oli nimeltämainitsemattomien tahojen mielestä äärimmäisen tärkeää, että valot olivat yksiväriset, mieluiten kirkkaat tai siniset. Piti olla tyylikästä. Sateenkaarikin olisi todennäköisesti miellyttänyt heidän silmäänsä eniten hillityn kaksivärisenä, vaikkapa harmaamustana.
Minä olisin halunnut värikkäät jouluvalot. Rakastin värejä jo silloin. Oli kuitenkin perheen pienenä hippiäisenä mahdotonta nousta yleistä mielipidettä vastaan. En oikein hallitse konfliktitilanteita vieläkään, siksi mieluummin nielen kiukkuni kuin olen hankala. Joskus se on kääntynyt erittäin inhottavasti omaa etuani vastaan. Niin tein siis joulukoristeidenkin kohdalla.
Mutta kuuseni nyt, jouluna 2012:
Värikäs jenkkityylinen kuusi, jonka ledivalot loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kitsch? Olkoon vaikka Suomen mauttomin kuusi, se on juuri sellaisen, joka saa minut hymyilemään. Kaipaa laulukseen ehkä ennemmin vallattoman Jingle Bellsin kuin hartaan Jouluyö, juhlayön, mutta kykenen antautumaan virsien vaatimaan alakuloiseen tunnelmaan ihan luonnostanikin.
*
Koulussa suurin osa kavereistani on minua nuorempia. Ei merkittävästi, mutta pari-kolme vuotta. Juuri sen verran, että kun painoin ylioppilaslakin päähäni, osa heistä aloitti lukion.
Saan koulukavereideni elämänilosta, jonka epäilen osittain johtuvan iästä, hirvittävästi energiaa ja pontta omaan arkeeni. Joskus toki tanttamainen "kyllä minäkin silloin luulin asioiden olevan noin mustavalkoisia" -ajattelu nostaa päätään, mutta silloin havahdun ja totean, että elämä ja maailma todella opettavat, lyhyessäkin ajassa.
Pari vuotta eivät näy ulkonäössä tai kerro mitään elämänkatsomuksen järkevyydestä, mutta pienissä, yksittäisissä asioissa sillä voi toisinaan olla vaikutusta. Esimerkiksi siinä, että eräskin 19-vuotias tyttönen kärsii ikäkriisistä, koska täyttää joulukuussa 20 - itse taas pidän helmikuussa täyttyvää 24. ikävuotta naurettavan pienenä lukemana, sillä todella moni kolmikymppinenkin on vielä nuorekas.
Ihmissuhteissa henkilön kypsyys punnitaan toden teolla. Mustasukkaisuuden sanotaan olevan epävarman ihmisen toimintaa, ja epävarmuuden taas kielivän lapsekkaan omistushaluisesta ajatusmaailmasta. Mutta olisiko rakkautta ilman sitä lapsuudesta kumpuavaa sisäsyntyistä tarvetta tulla kuulluksi, nähdyksi, kosketuksi ja hyväksytyksi?
Eräs miespuolinen ystäväni sanoi, ettei parisuhdeasioissa koskaan kasva täysin aikuiseksi, kun puheeksi tuli hölmönä kiukutteluna ja uhkailuna ilmentyvä mustasukkaisuus. Asiaa pohdittuani totesin, että se on täysin totta. Miksi me oikeastaan edes väitämme viisastuneemme ja aikuistuneemme? Tunteet kuitenkin paljastavat ennemmin tai myöhemmin sen, keitä me olemme olleet koko elämämme. Aikusena meillä lienee enemmän keinoja piilottaa todelliset tuntemuksemme, mutta se sama raivoon verrattava tunnemyrsky järisyttää vielä keski-iän jälkeenkin sisuksiamme, jos esimerkiksi kumppani pettää tai hyvä ystävä jää kiinni suuresta valheesta.
Toinen miespuolinen kaverini sanoi, että ihminen olisi onnellisempi, jossei tietäisi ikäänsä. Hieman tämän lausahduksen jälkeen tapasin hoitotyön merkeissä vanhan naisen, joka oli nuoruuden ilomielisyyden ilmentymä. Hän oli vilkas ja silmin nähden onnellinen, pulppusi puhetta ja kertoili tarinoita ystävättäristään. Myönnän, että elämän kuluttama läpikuultava iho yhdistettynä tähän nuorekkaaseen olemukseen oli aluksi hämmentävä, mutta lopulta todella rakastettava ja perin juurin kadehdittava kokonaisuus.
Ehkäpä minäkään en tahtoisi olla ikäni määrittämä, en itseni enkä toisten silmissä. Lisäksi en haluaisi myöskään olla sukupuoleni tai ihonvärini "vanki".
Mutta olen 23-vuotias suomalainen, vaaleaihoinen tyttö. Sillä on merkitystä. Kaikkein suurinta kypsyyttä onkin osoittaa hyväksyvänsä se - ja sitten olla totaalisesti välittämättä siitä.
Hahahahaaaa!
