Peloton ja vahva ihminen halua ei vahingoittaa
Minä olen usein heikompi, heikompi kuin tahtoisin
Tunnen kuinka varjot nousevat, tiedän että manner järkkyy
Sinä olet nuori orvokki, viaton ja herkkä kukka
Elämä on liian lyhyt vyö, naru jota koira jyrsii
Mikäli sen antaa rispaantua, sen ydin särkyy
-Samuli Putro
*
Keho. Vartalo. Kroppa. Ruumis. Niin monta nimitystä, ja vähintään yhtä useita ja kiistanalaisia asenteita sitä kohtaan. Sairastaminen, jos mikä, kuitenkin muuttaa radikaalisti ainakin minun suhtautumistani omaa kroppaani kohtaan.
Teini-iästä lähtien mieleni sopukoihin on kertynyt pitkä lista kohteliaisuuksia, huomautuksia ja ikäviä lausahduksia, joihin on sisältynyt ulkonäköni arviointia. Vartaloani on mittailtu sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti lääkärien ja terveydenhoitajien toimesta, silmämääräisesti ammatillisesti perehtymättömien kanssaeläjieni toimesta ja oman kortensa kekoon ovat kantaneet erinäiset valmentajat ja liikunnanopettajat, jotka ovat vuosikaudet ilmaisseet tyytymättömyytensä vartaloni suorituskykyyn.
Lähes koko tähänastisen elämäni ajan olen suhtautunut kehooni ulkonäöllisenä tekijänä. Alakoulun neljännellä luokalla tajusin, kuinka paljon ihmistä oikeasti arvioidaan hänen vartalonsa perusteella. Kun minä, kasvupyrähdyksen kiihdyttämän aineenvaihdunnan uhri, jouduin koululääkärin silmätikuksi syömishäiriöepäilyn vuoksi, ymmärsin, että yhteiskunta todellakin pitää vain tietynlaista vartaloa kauniina ja terveenä. Huonoryhtisen ja luisevan tytön ulkonäkö oli vapaa keskustelunaihe kenelle tahansa. Olin kuin humanoidi, jota sai tökkiä ja kauhistella.
Muutaman vuoden päästä, lukiossa, päädyin uudelleen terveystarkastukseen, jonka suoritti tällä kertaa pyylevä terveydenhoitajatäti. Olin vuosien aikana kerännyt mielestäni terveen rasvakerroksen ihoni alle, ja kaikkien laudaksi haukkuneiden yllätykseksi kasvattanut rintakehääni jopa parin terhakoita maitorauhasia. Vaan turpaan tuli tälläkin kertaa: vaikka olin normaalipainoinen tyttö, terveydenhoitajan happamat ja harkitsemattomat kommentit keskivartalolihavuudesta masensivat minut pitkäksi aikaa.
Olin ollut jo vuosia tietoinen siitä, ettei vatsani ole vartaloni edustavin kohta. Olin myös huomannut, kuinka sukulaistätini lihoessaan kasvattivat komeat vuosirenkaat navan tietämille. Silti terveydenhoitajan tökerö käytös vyötärön mittaamisen jälkeen muistutti kipeästi siitä tunteesta, ettei vartaloni ole koskaan tarpeeksi hyvä. Edes terveydenhoidon ammattilaisten silmissä, joille luulisi esimerkiksi verenpaineen ja hemoglobiiniarvojen olevan tärkeämpi terveyden mittari kuin vartalon mallin.
Kuten ehkä arvata saattaa, otin usean vuoden traumat huolimattomasta lausahduksesta "kiinnitäs vähän huomiota tohon vatsanseutuus". En osannut enää ollenkaan arvioida, olinko nyt sitten sairaalloisen ylipainoinen vai en, ja millaisiin säkkeihin minun olisi järkevintä vartaloni verhota, kun olinkin taas epäkelpo ja ruma. Valtava valas, jonka BMI oli noin 20.
Myönnän - olen ollut aina vähän ikävä kehoani kohtaan. Olen haukkunut sitä, jättänyt vammojen kuntouttamisen laiskuuksissani kesken, antanut sen ryhdin painua kasaan ja vihannut sen luontaisia reaktioita esimerkiksi stressiä ja jännitystä kohtaan niin syvästi, että mieleni on tehnyt lääkitä se tunnottomaksi. Olen katsonut kuvia kauniista ihmisistä, ja miettinyt, että tuokin on noin hyvännäköinen, miksi minä olen joutunut tällaisen ruumiin vangiksi.
Ensimmäinen wake up call tapahtui puolitoista vuotta sitten, kun sairastuin keuhkokuumeeseen. Vartaloni valtasi sairaus, joka vei voimat totaalisesti kuukaudeksi. Jouduin muutamaksi vuorokaudeksi jopa suuren sairaalan keuhkopolille, jossa kehoni verhottiin mukavasta puuvillasta valmistettuun pyjamamaiseen asuun, ja liikuin paikasta toiseen aluksi vain pyörätuolilla.
Kun katselin käytävien laidoilla istuvia kuihtuvia vanhuksia, tajusin yhtäkkiä näyttäväni aivan samalta kuin he. Sairaalamiljöö, -vaatteet ja sairastuneen kasvoilla oleva kalpeus olivat täällä arkipäivää. Kukaan ei tullut tökkimään vatsaani ja valittamaan ryhdistäni, hoitajia kiinnosti aidosti vain se että join tarpeeksi enkä tarvinnut lisähappea.
Nyt sairastuttuani olen palannut monesti noihin useiden kuukausien takaisiin tunnelmiin. Silloin, huhtikuisena yönä 2011, limaa kurkusta kakoessani tein itselleni pyhän lupauksen iloita vartalostani, jos vain saisin vielä nähdä terveen päivän. Muistan silitelleeni rintakehääni, jonka alla keuhkot rohisivat, ja tsempanneeni kehoani jaksamaan. Itkin, kun en jaksanut nousta edes paria porrasta hengästymättä.
Kun tervehdyin, lupaus alkoi tuntua koko ajan kaukaisemmalta, kunnes unohtui kokonaan.
Kunnes sairastuin viime torstaina uudelleen.
Sen jälkeen olen ollut jälleen pakotettu keskittymään elämän perusasioihin: syömiseen, juomiseen ja lepäämiseen. Ymmärtämään, että loppupeleissä minunkin ruumiini koostuu pääasiasta vedestä, ja on bakteereille ja muillle mikroskooppisen pienille asioille erittäin herkkä. Olen vain kasa erilaisia soluja, kemiallisten reaktioiden varassa. Ja mikäli antibiootteja ei olisi keksitty, olisin melko varmasti kuollut jo silloin 1,5 vuotta sitten, 22-vuotiaana.
Ehkäpä pienoinen pömppis (tai sen puute) ei olekaan niin suuri murhe kuin olen antanut itseni tähän asti uskoa. Omena tai päärynä, ihan sama. Jaksaisinpa vaan jo kävellä kauppaan ilman tuskanhikeä.
Parane pian, rakas kroppa. Rakkaudella, Sallamaari.
*
Lähes koko tähänastisen elämäni ajan olen suhtautunut kehooni ulkonäöllisenä tekijänä. Alakoulun neljännellä luokalla tajusin, kuinka paljon ihmistä oikeasti arvioidaan hänen vartalonsa perusteella. Kun minä, kasvupyrähdyksen kiihdyttämän aineenvaihdunnan uhri, jouduin koululääkärin silmätikuksi syömishäiriöepäilyn vuoksi, ymmärsin, että yhteiskunta todellakin pitää vain tietynlaista vartaloa kauniina ja terveenä. Huonoryhtisen ja luisevan tytön ulkonäkö oli vapaa keskustelunaihe kenelle tahansa. Olin kuin humanoidi, jota sai tökkiä ja kauhistella.
Muutaman vuoden päästä, lukiossa, päädyin uudelleen terveystarkastukseen, jonka suoritti tällä kertaa pyylevä terveydenhoitajatäti. Olin vuosien aikana kerännyt mielestäni terveen rasvakerroksen ihoni alle, ja kaikkien laudaksi haukkuneiden yllätykseksi kasvattanut rintakehääni jopa parin terhakoita maitorauhasia. Vaan turpaan tuli tälläkin kertaa: vaikka olin normaalipainoinen tyttö, terveydenhoitajan happamat ja harkitsemattomat kommentit keskivartalolihavuudesta masensivat minut pitkäksi aikaa.
Olin ollut jo vuosia tietoinen siitä, ettei vatsani ole vartaloni edustavin kohta. Olin myös huomannut, kuinka sukulaistätini lihoessaan kasvattivat komeat vuosirenkaat navan tietämille. Silti terveydenhoitajan tökerö käytös vyötärön mittaamisen jälkeen muistutti kipeästi siitä tunteesta, ettei vartaloni ole koskaan tarpeeksi hyvä. Edes terveydenhoidon ammattilaisten silmissä, joille luulisi esimerkiksi verenpaineen ja hemoglobiiniarvojen olevan tärkeämpi terveyden mittari kuin vartalon mallin.
Kuten ehkä arvata saattaa, otin usean vuoden traumat huolimattomasta lausahduksesta "kiinnitäs vähän huomiota tohon vatsanseutuus". En osannut enää ollenkaan arvioida, olinko nyt sitten sairaalloisen ylipainoinen vai en, ja millaisiin säkkeihin minun olisi järkevintä vartaloni verhota, kun olinkin taas epäkelpo ja ruma. Valtava valas, jonka BMI oli noin 20.
*
Myönnän - olen ollut aina vähän ikävä kehoani kohtaan. Olen haukkunut sitä, jättänyt vammojen kuntouttamisen laiskuuksissani kesken, antanut sen ryhdin painua kasaan ja vihannut sen luontaisia reaktioita esimerkiksi stressiä ja jännitystä kohtaan niin syvästi, että mieleni on tehnyt lääkitä se tunnottomaksi. Olen katsonut kuvia kauniista ihmisistä, ja miettinyt, että tuokin on noin hyvännäköinen, miksi minä olen joutunut tällaisen ruumiin vangiksi.
Ensimmäinen wake up call tapahtui puolitoista vuotta sitten, kun sairastuin keuhkokuumeeseen. Vartaloni valtasi sairaus, joka vei voimat totaalisesti kuukaudeksi. Jouduin muutamaksi vuorokaudeksi jopa suuren sairaalan keuhkopolille, jossa kehoni verhottiin mukavasta puuvillasta valmistettuun pyjamamaiseen asuun, ja liikuin paikasta toiseen aluksi vain pyörätuolilla.
Kun katselin käytävien laidoilla istuvia kuihtuvia vanhuksia, tajusin yhtäkkiä näyttäväni aivan samalta kuin he. Sairaalamiljöö, -vaatteet ja sairastuneen kasvoilla oleva kalpeus olivat täällä arkipäivää. Kukaan ei tullut tökkimään vatsaani ja valittamaan ryhdistäni, hoitajia kiinnosti aidosti vain se että join tarpeeksi enkä tarvinnut lisähappea.
Nyt sairastuttuani olen palannut monesti noihin useiden kuukausien takaisiin tunnelmiin. Silloin, huhtikuisena yönä 2011, limaa kurkusta kakoessani tein itselleni pyhän lupauksen iloita vartalostani, jos vain saisin vielä nähdä terveen päivän. Muistan silitelleeni rintakehääni, jonka alla keuhkot rohisivat, ja tsempanneeni kehoani jaksamaan. Itkin, kun en jaksanut nousta edes paria porrasta hengästymättä.
Kun tervehdyin, lupaus alkoi tuntua koko ajan kaukaisemmalta, kunnes unohtui kokonaan.
Kunnes sairastuin viime torstaina uudelleen.
Sen jälkeen olen ollut jälleen pakotettu keskittymään elämän perusasioihin: syömiseen, juomiseen ja lepäämiseen. Ymmärtämään, että loppupeleissä minunkin ruumiini koostuu pääasiasta vedestä, ja on bakteereille ja muillle mikroskooppisen pienille asioille erittäin herkkä. Olen vain kasa erilaisia soluja, kemiallisten reaktioiden varassa. Ja mikäli antibiootteja ei olisi keksitty, olisin melko varmasti kuollut jo silloin 1,5 vuotta sitten, 22-vuotiaana.
Ehkäpä pienoinen pömppis (tai sen puute) ei olekaan niin suuri murhe kuin olen antanut itseni tähän asti uskoa. Omena tai päärynä, ihan sama. Jaksaisinpa vaan jo kävellä kauppaan ilman tuskanhikeä.
Parane pian, rakas kroppa. Rakkaudella, Sallamaari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti