Jotkut kokemukset ja tunteet ovat niin suuria, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä yrittääkään kirjoittaa niistä. Toisinaan ihminen käy läpi sellaisen tunneskaalan lyhyessä ajassa, ettei kaikkia sen vivahteita ole edes mahdollista pukea sanoiksi.
Olisi mahdollista tehdä tästä vain puhtaan kliininen keikka-arvostelu, jollaisia näkee musiikkialan julkaisuissa. En kuitenkaan ole ammattikriitikko, enkä mennyt katsomaan Samuli Putron keikkaa arviointi mielessäni, vaan puhtaasta rakkaudesta hänen tekemäänsä musiikkia kohtaan. Heiluin yleisössä lopulta yhtä hikisenä kuin artisti itse, yrittäen välttää murtamasta kaikkien vierustoverieni varpaita, tajuamatta ajan kulkua kuin hypnotisoituna. En siis yksinkertaisesti pysty olemaan objektiivinen arvioitsija, joten en aio edes yrittää.
Keikka alkoi noin puoli tuntia luvatusta ajasta myöhässä, mutta rehellisesti olisin voinut venailla pidempäänkin, sen verran hienoja muistoja minulle on sekä Zen Cafén että Putron omista keikoista jäänyt. Saavuin Blackpooliin melko myöhään, ja tullessani lavan edustalla parveili jo sankka joukko juuri ja juuri täysi-ikäisyyden ylittäneitä putrofaneja.
Blackpool on nimensä mukaisesti biljardipöytien täyttämä hallimainen baari, joka sijaitsee aivan Järvenpään ydinkeskustassa kävelykadun varrella. Lava on pieni, mutta sopivalla korkeudella, jotta taaempanakin seisoskelevat katsojat näkevät esiintyjät hyvin. Myös tanssilattia on pienehkö, mutta tilaa riitti ainakin tällä keikalla innokkaimmalle yleisölle sopivasti.
Ensimmäinen biisi oli uusimman levyn avausraita Arktiseen limboon, joka oli ihan mieletön aloitus tälle energiselle keikalle. Ensimmäisistä sävelistä lähtien ilta oli suoranaista tykitystä, jota tasapainottivat herkät versiot biiseistä Mitäpä jos ja Olet puolisoni nyt, sekä taidokkaasti sovitetut, jammailevat keikkaversiot monista tutuista kappaleista. Erityismaininnan ansaitsee Maija Vilkkumaan aviomies ja kitaravirtuoosi (tässä järjestyksessä, heh) Mikko Kosonen, joka todisti lavakarismallaan ja taidokkuudellaan jälleen kerran sen, miksi tytöt tykkäävät kitaristeista.
Putron uudempi tuotanto on tanssittavaa suomirokkia, joka toimii pienillä klubikeikoilla täydellisesti. Zen Cafén ajoilta tuttu rosoisuus on karissut laulajan äänestä pois, ja livevedot Putro handlaa lähes virheettömän varmasti. Ihmekös tuo, sillä onhan kyseessä pitkän uran tehnyt konkari, herkkä ja nokkelaälyinen sanataiteilija, jonka poikamainen olemus saa hetkittäin uskomaan muusikon kuolemattomuuteen.
Lähes tunnin tanssittuani kitalaki alkoi kuivua ja olo olla tukala. Kuin tilauksesta Putro heitti juomapullostaan vettä yleisön päälle, joten ei kun suu auki ja kieli ulos, ja niin hetkellinen helpotus viilensi kurkkuani.
Kuten suomalaisella rock-keikalla yleensäkin, ei Blackpoolissakaan tanssimaan intoutunut läheskään koko yleisö. Välillä mietin, voinko nostaa edes kättäni ilmaan, kun välillä kaikki muut tuntuivat seuraavan esitystä siivosti kuin pyhäkoululaiset. Onneksi hittien kohdalla vieruskaverini jammailivat vähintään yhtä riehakkaasti kuin minäkin, joten en ollut ainoa, joka näytti spiidiä vetäneeltä sammakolta. Tai ehkä olinkin. Väliäkö sillä?
Pienten keikkojen etu verrattuna esimerkiksi massiivisiin stadion-konsertteihin on suurempi mahdollisuus saada yhteys artistiin. Ehkä vallaton sammakkomainen käytökseni oli osasyy siihen, että sain useamman kerran katsekontaktin Putroon. Niinä hetkinä yritin viestiä joka solullani sitä syvää kiitollisuutta, jota hänen elämäntyötään kohtaan olen vuosien mittaan kokenut, aina siitä lähtien, kun isosiskoni lauloi minulle pienenä "Harri on tehnyt itsestään pellen, Harri on tööt-tööt-tööt-tööt-tööt".
Keikan jälkeen istuin viilentymässä parvekkeella ja tainnuttamassa janoani lonkerolla. Korvissa soi, muistelin isäni varoittaneen minua tinnituksesta, ja kertasin mielessäni juuri kokemaani keikkaa. Tuntemukseni tiivistyivät parhaiten yhteen lauseeseen: se oli parasta, mitä aikuinen ihminen voi vaatteet päällä tehdä.
Samuli Putrolle! Cheers!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti