Muutaman kuukauden jälkeen olin kuin tyhjiin puristettu hammastahnatuubi - naiivi ja idealistinen tyttö halusi tehdä kirjoittamisesta itselleen ammatin, mutta todellisuus ei vastannutkaan haavekuvaa. Olin opintojen jälkeen sitä mieltä, etten pystyisi ehkä ikinä, tai ainakaan pitkään aikaan tekemään esimerkiksi politiikantoimittajan töitä. Koin, etten ollut tarpeeksi kova, kokenut ja älykäs kyetäkseni hommaan. Vaihdoin alaa, ja opiskelin itseni kosmetologiksi.
Palo kirjoittamista ja lehtityötä kohtaan ei koskaan sammunut, vaan tuli yhdeksän kuukauden mittaisen hoitolaharjoittelun päätteeksi yhä suuremmalla liekillä takaisin. Ensin tunsin suurta tyytymättömyyttä ja pettymystä itseäni kohtaan, kun huomasin, etten olekaan käytännönläheisessä kauneudenhoitotyössä omimmillani. Sittemmin olen ymmärtänyt, että vaikken joka asiassa loistakaan, on myös alueita, joissa ihan oikeasti pärjään, joskus jopa liiemmin ponnistelematta.
* * *
Kahden lyhyehkön koulun käytyäni ja tyytymättömään morkkismielialaan päädyttyäni tuli hetki punnita omia valintojani ja arvoja niiden takana. Palasin yhä uudelleen niihin hetkiin, kun tunsin oloni päähänpotkituksi siellä, missä etukäteen ajateltuna olin ajatellut viihtyväni, media-alalla. Mikä meni pieleen, miksi kävi näin?
Journalismiopintojeni ajalta muistan monta keskustelua vaikeista aiheista, kuten esimerkiksi ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Kun palaan muistoissani näihin keskusteluihin, päällimmäisenä on epämääräinen tunne aggressiosta.
Jo aivan pienestä pitäen olen saanut kuulla, kuinka herkkä olen. Sisarusteni kanssa riidellessä ja äänenvoimakkuuden kohotessa poistuin yleensä paikalta kyynelsilmiä hihaani pyyhkien. En teini-iän jälkeen ole riidellyt ystävieni tai seurustelukumppanieni kanssa kertaakaan ns. oikeasti. Olen diplomaattinen, ja pyrin mieluummin yhteiseen hyvään kuin ajan omaa etuani.
Näin ollen lienee ainoastaan loogista, että eniten minua poliittisessa ja yhteiskunnan ongelmia ruotivassa debatissa ahdistaa juurikin aiemmin mainitsemani aggressio. Harmillisen usein keskustelun eri osapuolilla tuntuu olevan käsitys, että hyökkäys on paras puolustus. Tai että ylipäätään tarvetta puolustelulle on.
Mielestäni hyökkäävyys ja aggressiivinen lähestyminen ovat Suomessa suurelta osin turhaa huitomista. Me olemme konsensus-yhteiskunta - mitä jotkut pitävät pahana - mutta oikeasti se on seurausta siitä, että lait ja sopimukset toimivat meillä, ne lisäävät turvallisuutta ja hyvinvointia. Vasemmiston ja oikeiston erot eivät ole enää yhtä silmiinpistäviä kuin takavuosina, sillä olemme koko ajan lähestyneet ideaalia yhteiskuntamallia, jossa kaikilla olisi suunnilleen yhtä hyvä olla.
Suomi amerikkalaisen silmin:
Tämä on ainoa maa, jossa punkkari seisoo risteyksessä kirkkaanvärisessä irokeesikampauksessaan, ja odottaa, että jalankulkijoiden liikennevalo muuttuu vihreäksi. Se on sympaattista ja utopistista. Suomi itsessään on utopia.
Kylmästä talvesta ja small talkin puutteesta huolimatta ulkomaalaisetkin oppivat nopeasti ymmärtämään yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteita ja pyrkimyksiä. Me olemme tutkimusten mukaan Alankomaiden ja muiden Pohjoismaiden kanssa yksi parhaista maista lapselle syntyä ja elää. Me, suomalaiset, olemme tehneet jotain, ja itse asiassa aivan hemmetin paljon, oikein. Pidetään siitä jatkossakin kiinni. Yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti