Viime aikoina olen kelaillut hyvinkin paljon oman asenteen vaikutusta elämän mielekkyyteen. Kylmä faktahan lienee se, ettei onnellisuus ole mitään konkreettista, jonka voisi sulloa purkkiin. Kehtaavat jopa väittää, ettei palkkapussin pulleus korreloi suoraan onnellisuuden tunteen kanssa.
Siinä missä Sarasvuon Jartsa määrittää itsensä toipuvaksi idealistiksi, minä koen oleva toipuva pessimisti. Tai jos en ole saavuttanut vielä toipumisvaihetta, niin ainakin jo ymmärrän, ettei synkkä Murphyn lakiin perustuva maailmankatsomus ainakaan paranna oloani. Hommahan on kääntynyt kohdallani "realistisesta pessimismistä", joka valmistelee mieltä ottamaan vastaan mahdolliset kanssakäymiset, "pessimistiseen invalidismiin", joka ilmenee lauseina "en osaa, en pysty, en kuitenkaan opi".
Syy, miksi aihe on nyt ajankohtainen, on koulussamme tästä viikosta lähtien järjestettävät näyttötutkinnot, joihin kauneudenhoitoalan perustutkinto huipentuu. Joulun jälkeen ilmapiiri on kiristynyt kiristymistään, enkä minäkään ole välttynyt siltä ajatukselta, että mitäpä jos en valmistukaan. Se vaihtoehto on olemassa niin kauan kunnes minulla on opetushallituksen hyväksymä tutkintotodistus kourassa.
Ongelmaa ei pysty poistamaan stressaamalla ja panikoimalla, sen luulisi jokaisen aikuisen ihmisen ymmärtävän. Mutta kuinka moni oikeasti tajuaa sabotoivansa oman parhaan suorituksensa sillä, että työllistää aivonsa "mä en opi, mä en osaa, mä mokaan, apua jos mokaan" -mantralla aidon tiedon ja kunnollisen oppimisen sijaan?
Asiahan on hemmetin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Me olemme sellaisten ihmisapinoiden jälkeläisiä, jotka selviytyivät vain taistele tai pakene -stressireaktion avulla monenlaisista ulkoisista uhista. Kortisolitasot kohisten on juostu karkuun erilaisia luonnonilmiöitä ja petoeläimiä, tapettu niin nisäkkäitä kuin mereneläviäkin. Luonnonvalinta hoiti pitkään sen, että vain vahvimmat, nopeimmat ja älykkäimmät yksilöt säilyivät hengissä.
Sen lisäksi, ettei nyky-yhteiskunnassa luonnonvalinta ole enää yhtä yksiselitteinen kuin joskus muinoin erämaissa ja savanneilla, me emme myöskään enää kovin usein hyödy stressihormoneiden vaikutuksista. Koska suurin osa meistä tekee työtä, joka vaatii edes jonkinlaista luovaa ajatustyötä, ajautuvat menneisyyden vaikutukset ja nykyhetki törmäyskurssille.
Joku spede on tässä aivan lähiaikoina puhunut niin suu vaahdossa oppimisesta, että jopa tällainen pässi (samaisen speden antama kunnianimi, kiitos vain) on alkanut nähdä asian selkeämmin kuin ennen. Tykkään yleensä käyttää vähän rumempaa ilmaisua, mutta aika moni ihmisistä oikeasti pissii omaan nuotioonsa silloin kuin psyykkaa itseään valmistautumaan epäonnistumiseen esimerkiksi kokeeseen valmistautumisen sijaan.
Stressi on hyvästä tiettyyn rajaan asti, joo. Se puskee ihmisen tekemään parhaansa vaikeassa tilanteessa. Mutta yhä enenevissä määrin tutkimukset osoittavat, että stressi kuluttaa kroppaa. Jos krooninen valppaustilan kohoaminen ei sinällään kuluta, niin sen tuomat sivuvaikutukset kuten unettomuus, lisääntynyt tupakointi ja/tai epäterveellinen ruokavalio sekä erilaiset psykofyysiset oireet suolisto-ongelmista migreeniin asti aivan varmasti heikentävät oloa.
Ei kuitenkaan kannata hoitaa oireita, jos voi puuttua suoraan sairauden syyhyn. Itseäni oikein valitut sanat esimerkiksi mahdollisuudesta onnistua helpottavat oloa joskus jopa naurettavan paljon. Eikä tarpeen ole edes suoranaisesti viitata voittoon tai onnistumiseen, vaan yksinkertaisesti siihen mahdollisuuteen, että on yhtä suuri todennäköisyys sekä onnistumiselle että epäonnistumiselle. Minua esimerkiksi lämmittää jostain syystä erittäin paljon lause:
When nothing is sure,
anything can happen.
Kuten sanoin, onnellisuus ei ole päämäärä, jonka voi saavuttaa tietyillä ulkoisilla edesottamuksilla. Se on vain ja ainoastaan tapa elää. On haluttava ja valittava olla onnellinen. Se on ainoa asia johon voimme loppupeleissä elämässämme vaikuttaa. Minä ja minun ajatukseni, sinä ja sinun ajatuksesi.
Tehokas oppiminen? Siitä en kyllä tiedä mitään. Kuten en aiheessa pysymisestäkään. Sekin on sinun syytäsi, spede.
*
Ryhmäpaine on hauska juttu. En olisi ikinä alkanut kirjoittaa tätä postausta, elleivät kortisolitasoni olisi hypänneet äkisti pilviin, kun koulukaverini sanoi ääripessimistisellä asenteella jotakin näyttötutkintojen mokaamisesta.
You almost got me there, P. But only almost.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti