Pidän kaikista vuodenajoista, jolloin askel kopisee pehmeästi kuivaan asfalttiin.
Se harvinainen vakaus, kun kengänpohjan ja maan välissä ei ole petollista jääkerrosta välissä, on näin suomalaisittain melko ylellinen tunne.
On kuin liukas ja arvaamaton maaperä vaikuttaisi pimeyden lailla mieleenkin. Kun edes niinkin rutiininomainen toiminta kuin kävely ei onnistu ilman jatkuvaa valppautta, alkaa ihminen uskoa, että myös elämä on arvaamatonta ja petollista, eikä mistään saa kunnolla otetta. D-vitamiinin puute ja liukkaus synkistävät ajatukset ja jäykistävät niskan.
Tästä syystä en todellakaan toivo pakkasten tuloa. Haluan nauttia vielä hetken iloisesta hypähtelystä syksyisillä kaduilla tennarit jalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti