Minulle itsetuntemus on tarkoittanut aina sitä, että haluan oppia ymmärtämään omat vajavaisuuteni. Tahdon kartoittaa ikään kuin henkisen olemukseni; kuka minä olen, mistä lähtökohdista käsin ajattelen kuten ajattelen, mitkä ovat sokeat pisteeni.
Koen, että hyvä itsetuntemus on ainoa avain onnelliseen elämään. Onnellisuudella en tarkoita rahallista menestystä tai tiettyjen nykyajan normien mukaista elämänkaarta. Jari Sarasvuo kiteytti onnellisuuden mielestäni erinomaisesti. Onnellisuuden mittari on se, kuinka epävarmassa tilanteessa vielä kokee elämäniloa ja näkee mahdollisuuksia. Se ei ole siis ulkoisista asioista riippuvainen, vaan sisäinen tasapainon tila.
Kuuntelin Yle Areenasta tämän mielipiteitä jakavan menestyneen liikemiehen ja kouluttajan tunnin mittaisia monologeja, joita on tähän mennessä päästetty ilmoille kaksi kappaletta Yle Puheen taajuudella. Onnekseni ohjelmat saa ladattua jälkikäteen mp3-muodossa puhelimeen, sillä yhdellä kuuntelukerralla ei minulle ainakaan ensimmäisen jakson anti aivan kokonaan avautunut. Sen sijaan toinen jakso, joka käsitteli armoa, iski saman tien tuhannen voltin voimalla.
Olen lähtenyt kiipeämään henkisen kehityksen puuhun niin sanotusti takapää edellä. Aloin alunperin tutkiskella omaa elämääni lähinnä ulkoisen paineen potkimana, ja aloin ympyröidä punakynällä niitä puolia, jotka koin luonteessani huonoiksi ja epätoivotuiksi.
Alkoi armoton piiskaaminen. Joka kerta kun esimerkiksi mustasukkaisuus nosti päätään, annoin itselleni henkisen sähköshokin. Tein, kuten kuka tahansa ulkoisista lähtökohdista toimiva epävarma yksilö tekee - aloin esittää välinpitämätöntä ja piilotella todellisia tuntemuksiani. Kasasin päässäni ihannemallin ihmisestä, josta kaikki varmasti pitäisivät. Mutta mitä pidemmälle malli rakentui, sitä varmemmaksi tulin siitä, että olen kaikin tavoin kelvoton ja vääränlainen, äärimmäisen kaukana ihanteesta.
Masennuin ja menin kippuralle sitä enemmän mitä pidemmälle "kehittymiseni" ja "tietoisuuteni" kasvoi. Inhorealismi lipsahti jossain vaiheessa itsevihan puolelle, ja jälkikäteen ajateltuna olin lopulta jo niin sokea, että harhailin pimeässä tunnustellen polkua, takertuen edellä meneviin henkeni hädässä ja omaksuen valmiiksi ajatellut ajatusmallit täysin kritiikittömästi.
Mielenkiintoisinta, kun elämäni viimeisintä käännekohtaa jälkeenpäin analysoin, oli huomata, kuinka ajattelu myrkytti lopulta sekä mielen että kehon. Olin lähellä invalidisoitua, jäädä kotini vangiksi. Paniikkikohtaukset ja pakkoajatukset, emetofobian äärimmäinen voimistuminen, sosiaalisten tilanteiden pelko sekä selittämättömät vatsaoireet - väitän, että ne kaikki olivat tavalla tai toisella seurausta henkisestä pahasta olosta, johon olin itse itseni lietsonut.
Mielen voima on valtaisa, olen alitajuisesti tiennyt sen aina. Samoin olin aavistanut, vaikken sitä aina itselleni ja muille uskaltanutkaan myöntää, oman vahvuuteni. Vaikka päälle päin voi toiselta vaikuttaa, minä olen kova mimmi. Minä pystyn, minä kykenen. Myös herkkyyteni on vahvuus, kun sen luoman energian suuntaa oikein.
Aivan erityisesti olen tiennyt voivani pelastaa itse itseni. Kaikista synkimmällä hetkellä, psykiatrin laatiessa lausuntoa ja ojentaessa masennuslääkereseptiä, havahduin siihen voimalliseen tunteeseen, että ei tämän näin pitänyt mennä, en minä tästä nappeja napsimalla tokene. Moni todennäköisesti epäili silloin, etten vain ymmärrä olevani avun tarpeessa, että kielsin olevani kipeä. Ainoa todellinen sairauteni oli kuitenkin heittäytyä uhrin rooliin, kun pelkäsin, ettei todellinen minä kuitenkaan riittäisi.
Alitajunnan viestit voi torjua. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. Yleensä ymmärrämme salatut tarpeemme ja halumme vasta, kun ulkomaailman ristiriidat repivät meitä sietämättömän kauaksi siitä, mitä todellisuudessa tarvitsemme ja pidämme tärkeinä. Kun fysiikka pettää ja jokin konkreettinen, kuten työnteko tai julkisen kulkuneuvon kyytiin nouseminen käy mahdottomaksi, uskalletaan kyseenalaistaa, onko kaikki sittenkään hyvin. Kun ympäristö reagoi, usein myös yksilö itse alkaa kyseenalaistaa oman elämänsä.
Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin suuri riski, että yksilö alkaa sättiä itseään, pitää elämäänsä ja valintojaan kelvottomina, ja masentuu. Etenkin työelämässä tahti on nopeaa, ja organisaation heikoimmaksi lenkiksi koettua työntekijä pidetään monessa paikassa suurennuslasin alla. Paineensietokykyä testataan monesti kovimmin niillä, joilla paineensietokyky on syystä tai toisesta heikentynyt.
Onkin tärkeää, että muutoshalu on itsestä, omista arvoista ja tarpeista lähtöisin, eikä ole ympäristön paineesta kumpuava pakko. En voi itse sanoa tietäväni hippuakaan tästä, sillä tämä ristiriita se ongelmieni ydin onkin: halusin miellyttää, olla suosittu ja rakastettu, mutta sitten kaikki menikin päin persettä.
En edelleenkään osaa tehdä tarkkaa rajanvetoa siihen, mikä on omaa tietäni ja mikä muiden sanelema polku. Olen kuin nuorallatanssija, joka toisinaan mätkähtää lattialle itsesyytösten takia, toisinaan taas taittaa niskansa itsepäisyytensä takia. Välillä heittäydyn hauraana muiden varaan, toisinaan taas murrosikäisen uhmalla vedän itseni erilleen kaikesta opitusta ja konservatiiviseksi kokemastani. Onneksi mustavalkoisuudenkin voi tässä asiassa kääntää voitokseen, sillä näistä kahdesta värittömästä väristä saa sekoitettua monta kaunista harmaan sävyä.
Hyväksyminen, armo ja pyrkimys kohti parempaa. Siinä on kolme niin buddhalaisuudelle kuin Jari Sarasvuollekin rakasta termiä. Niissä piilee totuus ja tie onneen. Jos et usko, niin kokeile.
Alitajunnan viestit voi torjua. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. Yleensä ymmärrämme salatut tarpeemme ja halumme vasta, kun ulkomaailman ristiriidat repivät meitä sietämättömän kauaksi siitä, mitä todellisuudessa tarvitsemme ja pidämme tärkeinä. Kun fysiikka pettää ja jokin konkreettinen, kuten työnteko tai julkisen kulkuneuvon kyytiin nouseminen käy mahdottomaksi, uskalletaan kyseenalaistaa, onko kaikki sittenkään hyvin. Kun ympäristö reagoi, usein myös yksilö itse alkaa kyseenalaistaa oman elämänsä.
Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin suuri riski, että yksilö alkaa sättiä itseään, pitää elämäänsä ja valintojaan kelvottomina, ja masentuu. Etenkin työelämässä tahti on nopeaa, ja organisaation heikoimmaksi lenkiksi koettua työntekijä pidetään monessa paikassa suurennuslasin alla. Paineensietokykyä testataan monesti kovimmin niillä, joilla paineensietokyky on syystä tai toisesta heikentynyt.
Onkin tärkeää, että muutoshalu on itsestä, omista arvoista ja tarpeista lähtöisin, eikä ole ympäristön paineesta kumpuava pakko. En voi itse sanoa tietäväni hippuakaan tästä, sillä tämä ristiriita se ongelmieni ydin onkin: halusin miellyttää, olla suosittu ja rakastettu, mutta sitten kaikki menikin päin persettä.
En edelleenkään osaa tehdä tarkkaa rajanvetoa siihen, mikä on omaa tietäni ja mikä muiden sanelema polku. Olen kuin nuorallatanssija, joka toisinaan mätkähtää lattialle itsesyytösten takia, toisinaan taas taittaa niskansa itsepäisyytensä takia. Välillä heittäydyn hauraana muiden varaan, toisinaan taas murrosikäisen uhmalla vedän itseni erilleen kaikesta opitusta ja konservatiiviseksi kokemastani. Onneksi mustavalkoisuudenkin voi tässä asiassa kääntää voitokseen, sillä näistä kahdesta värittömästä väristä saa sekoitettua monta kaunista harmaan sävyä.
Hyväksyminen, armo ja pyrkimys kohti parempaa. Siinä on kolme niin buddhalaisuudelle kuin Jari Sarasvuollekin rakasta termiä. Niissä piilee totuus ja tie onneen. Jos et usko, niin kokeile.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti