Välillä havahdun tunteeseen, että pysyn vuodesta toiseen muuttumattomana.
Olen sisimmältäni samanlainen neuroottinen, tunteideni vietävissä oleva pikkutyttö kiukunpuuskineen kuin vuosia sitten, enkä ota opikseni virheistäni, vaan toistan niitä yhä uudelleen.
Taantuminen ei missään nimessä ole tahallista, vaan siitä lähtien kun opin ajattelemaan itse (eli noin viisi vuotta sitten), on pyrkimykseni ollut parantaa kaikilla elämän osa-alueilla, eikä jämähtää yhteen malliin.
* *
Jotkut ovat sitä mieltä, ettei ihminen muutu. Toisten vankkumaton mielipide taas on, ettei mikään ole dynaamisempi kokonaisuus kuin ihmisen mieli. Mielestäni ensimmäinen näkemys on toivottomuudessaan niin synkkä, että haluan hieman sokeastikin uskoa siihen, että elämä, ympäristö ja tietoiset valinnat muovaavat meitä kaikkia jatkuvasti ja paljon. Toki tämä mahdollistaa pahuuteen ja sekasortoon tähtäävän aivopesunkin, mutta siitä huolimatta ajatus muuttumattomasta ihmismielestä on lohduton. Olen perusluonteeltani optimistinen idealisti.
Postaus, jota parhaillaan luet, on kuitenkin hyvä esimerkki ihmisluonteen hanakasti pysyvistä negatiivisista puolista; aloitin kirjoittamisen kesken tiskaamisen, jonka taas aloitin vältelläkseni koulutöiden tekemistä. Olen välttely- ja viivyttelykierteen imaisema laiskuri, ja olen ollut sitä aina. Ylioppilastodistuksessa yhteiskuntaopin arvosana muistuttaa minua edelleen siitä, kuinka pelkällä viimeisen illan paniikkilukemisella ei päästä järin hyviin tuloksiin. Lukulomalla oli vain aina mielekkäämpää tekemistä kuin Suomen hallintorakenteiden opettelu...
Juonipaljastusten hengessä kerrottakoon, että minulla on työn alla postaussarja ihmissuhteista. Se, näkeekö kyseinen höpönlöpö päivänvaloa ikinä, ei ole varmaa, joten voinen lörpötellä parisuhteista hieman jo nyt.
Muuttuminen tai muuttumattomuus lienevät suurimpia ongelmia pitkissä ihmissuhteissa. Kun elämään ilmaantuu jokin mittava elämänmuutos, kuten työttömyys, sairaus, lapsi tai avoliitto, vaatii se suhteen kummaltakin osapuolelta sopeutumista. Jos vaikkapa pariskunnan osasilla on aivan erilainen tapa reagoida stressiin, yhteentörmäykset ovat yleisiä. Draamakuningatar provosoituu toisen erakoitumisesta ja erakko taas ei voi käsittää, miksi joku paasaa jatkuvasti kun voisi olla hiljaakin. Vaaditaan kompromisseja, jotka taas ovat mahdollisia vain, jos molemmat muuttavat itseään ja suhtautumistaan lähemmäs toisen toimintatapoja. Tai ainakin pyrkivät ymmärtämään toisiaan.
Joskus ongelmia voi ilmaantua vaikka elämä pysyisi ulkoisilta puitteiltaan jokseenkin muuttumattomana. Olennaisinta ihmissuhdeongelmissa ei mielestäni ole se, mitä tapahtuu ja missä, vaan miten ihminen itse kehittyy. Toki on todennäköistä, että esimerkiksi läheisessä avioliitossa elävä pariskunta kasvaa ja muuttuu samaan suuntaan, koska sosiaalisena eläimenä ihminen pyrkii olemaan samanlainen kuin muut laumansa jäsenet, mutta toisinaan, kenties geeneistä johtuen, parit kasvavat erilleen.
* *
Kaiken kaikkiaan ihailen muutosta. Liekö se sitten nuoruuden vimmaa vai mitä, mutta kavahdan ihmisiä, jotka jämähtävät paikalleen ja kehtaavat vielä tyytyväisinä rypeä omassa vajavaisessa kehittymättömyydessään. On tosin hyvä kysyä, tekeekö tämä kriittinen täydellisyyteen tähtäävä elämänasenne minusta yhtään sen onnellisempaa ihmistä... Ehkä olisi vain parempi hyväksyä itsensä ja liittyä tyytyväisten rypejien joukkoon?
Veikkaan kuitenkin, että kaikki läheiseni ovat astetta tyytyväisempiä, jos esimerkiksi parin vuoden päästä osaan nauraa vapautuneesti itselleni enkä saa ääliömäisiä epävarmuuskohtauksia keskellä ostoskeskusta. En kuitenkaan pyri muuttumaan ensisijaisesti muiden vaan itseni vuoksi.
Minä haluan voida paremmin, ja siksi minun täytyy muuttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti